maanantai 26. maaliskuuta 2012

Takaisin alkuun.

Vastuu, rehellisyys, nöyryys, onnistuminen.

Minä tulen hevosen luokse, se päästää minut lähelle tietäen, että olen rehellinen itselleni ja nöyrä ison eläimen edessä.
Esittelen itseni hevoselle, sille tutullekkin, koska se on kohteliasta ja niin kuuluu tehdä.
Minä tarkkailen hevosta, sen tutkiessaan minua, ei ole kiire meillä on kaikki aika tässä hetkessä. Tämä hetki on todellisempi hevoselle, kuin minulle. Minun mieleni voi vaeltaa eilisessä, tulevaisuudessa, kaukana tästä hetkestä, silti hevonen on siinä missä se on, se ei ole enempää, ei vähempää läsnä kuin se on.
Jos en saa ajatuksiani hiljentymään, tämä hetki voi mennä minulta ohitse ja en huomaa sitä mitä välillemme on syntymässä.
Keskityn ja muistan taas kuinka iso, kaunis eläin on vieressäni, niin erillainen kuin minä.
Annan hevoselle aikaa, kerron sille ensin ajatuksissani, että se on kaunis, tärkeä, ainutlaatuinen. Sinä olet yksilö, olet erilainen, kuin kukaan muu, niin kuin minäkin. En ole isäni, äitini, sisareni, serkkuni peilikuva, olen Minä, ainutlaatuinen. Hevonen kertoo minulle, että sekin on ainutlaatuinen yksilö, ei sukunsa peilikuva, ei samanlainen kuin vieressä oleva saman rodun edustaja, se ei ole edes se sama mitä se oli syntyessään. Elämä on muokannut siitä sellaisen, kuin se nyt on. Elämä on jättänyt siihen jälkiään, toisia se ei olisi ikinä halunnut kokea, toiset se haluisi moninkertaistaa. Minä huomaan kuunnellesani hevosta, että sehän kertoo samoista asioista kuin minä. Minäkään en ole sama joksi synnyin, en ole edes sama mitä olin viisi vuotta sitten, minä olen muuttunut itsessäni ja ympärillä olevien asioiden, ihmisten, tapahtumien kautta minuksi. Olenko viisaampi, kuin ennen, olenko rehellisempi, rauhallisempi, parempi..toivon että olen, mutta en silti ole täydellinen. Ymmärrän etten voi olla täydellinen, jos yritän kurkoittaa jossakin elämäni alueella korkealle, jokin toinen osa kärsii. Yritän siis tasapainoitella kaiken keskellä, jotta mikään ei jäisi huomaamatta, kokematta, tuntematta.
Minulle on annettu anteeksi, mahdollisuuksia, apuja, neuvoja. Olen saanut olla ilkeä, kärsimätön, turhautunut, vihainen, ajattelematon, valheellinen. Minä olen ottanut, minulle kuulumatonta. Olen käyttänyt toisten aikaa, antamatta sitä takaisin. Pahoittanut mielen, pahoittanut omani ja teeskennellyt etten välitä, teeskennellyt etten pelkää. Hevonen kuuntelee minua ja huomaa että se on aina ollut rehellinen, se ei ole koskaan ollut turhaan ilkeä, vihainen, kärsimätön, ajattelematon. Se on voinut pahoittaa mielen suoruudellaan ja rehellisyydellään. Pahoittanut oman mielensä, mutta antanut heti anteeksi. Se on kokenut paljon vääryyttä ja tietämättömyyttä, silti se haluaa antaa minulle vielä mahdollisuuden. Tämä mahdollisuus on sille yhtä tärkeä, kuin minulle, se haluaa huokaista ja päästää irti menneestä. Se haluaa olla enenmmän tässä hetkessä, kuin minä, minä voin auttaa sitä unohtamaan ja antaa sen olla se hevonen mikä se on, miksi sen on kasvanut. Astun hevosen lähelle ja se säikähtää minua, se ei ole varma haluanko oikesti tutustua siihen, olenko vain vailla jotain mitä sille kuuluu. Olen rehellinen, minuakin jännittää, olenko valmis aukaisemaan itseni suoraan ja laskemaan asioiden tapahtuvaksi sellaisena, kuin ne tulevat. Pelkäänkö sitä etten riitäkkään tässä hetkessä, pelkäänkö että epäonnistun. Hiljennän hetkeksi omia ajauksiani ja kuulen hevosen kutsuvan minua luokseen, se kertoo minulle että tarvitsee minua, vaikkei osaa sitä tuoda minun, ihmisen lailla esille. Jään odottamaan, saatan astua askeleen taakse ja antaa tilaa, antaa tilaan ja aikaa rahoittaa itseni ja näyttää hevoselle, että olen aito. Juuri kun kerron hevoselle, ettei sen tarvitse tänään olla minun ystävä, minun kanssani se astuu askeleen minua kohti. Se on nähnyt minut, ihmisen kaiken sen sekarorron keskeltä. Se antaa minulle mahdollisuuden, se uskoo että voi luottaa minuun, uskoo etten vahingoita sitä, uskoo että olen sen puolella. Tiedän tässä hetkessä, että se on ainutlaatuinen, se on ensi askel oikeaan. Ensimmäinen hetki, askel, matka joka on vasta alkanut. En tiedä määränpäätä, enkä välitäkkään. Tämä hetki tässä on tärkein ja talletan sen sydämmeeni, koska tiedän että joudun palaamaan siihen vielä monta kertaa. Muistan sen aina, kun epätoivo ravistelee meitä, unohdamme toisemme, ymmärryksemme, luonteemme, mielemme on koetuksella. Nyt tiedän miten pääsin lähelle, tiedän mistä se löytyy uudelleen, haluan olla jatkossakin tämän arvoinen. Olen nöyrä, enkä kuvitelmillani pilaa meidän matkaa. Muistan olla rehellinen esin itselleni, en voi huijata hevosta. Otan hevosen kertoman vastaan nöyränä ja onnistun.


Kyyneleet valuvat poskillani, ne kertovat minulle, että matka on alkanut.


Anna

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti