perjantai 10. elokuuta 2012

Takaisin satulassa.

Ensimmäinen ajatus, kun hevonen liikahti "Olen ruosteessa, kömpelö,voimaton.." Toinen ääni olalla "olen synnyttänyt 4 viikkoa sitten, anna itsellesi aikaa.."
Onneksi hevoseni oli täysin tasapainossa oman kroppansa ja mielensä kanssa, eikä minun ajatukseni päässyt ulottumaan hevosen mieleen, lihaksiin. Liikkeessä se moitti minua, olin auttamattomasti myöhässä, en päässyt kunnolla mukaan rytmiin, jonka ensin pyysin, en kyennyt ottamaankaan vastaan..hevoseni oli nyt mennyt minun ohitseni tasapainoisuudessaan. Se yritti korjata minua, nöyrästi kerta toisensa jälkeen..pysähdyin ja palkitsin hevosen, ei minun tarvitse enempää saada, olen jo kaiken tarpeellisen tuntenut.

Tunne on huikea, tuntui kuin en olisi ikinä satulasta poistunutkaan, toisaalta kroppa kertoi ihan muuta.
Ajatus, " Anna hevosen kantaa" se toimi..taas. Kesktiyin vain hengittämään ja suljin korvani itsekritiikiltä, annoin vain hetken viedä mukanaan ja pian huomasin laukkaavani, ei minun todellakaan pitänyt, mutta se tuntui hyvälle. Kyynel silmäkulmassa, olen meistä molemmista niin kovin ylpeä, sydän pakahtuu.. Yhdessä ja erikseen on tietä raivattu ja uskoa on koeteltu, palkka on nyt tässä, kiitos.


Se oli kutsu, hevosenkutsu.


Jos osaisin sanoin kertoa miltä tuntui..


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti