perjantai 28. maaliskuuta 2014

Oppijana, "minä".

Harjoitus kulkee mukanani ratsastaessa, elämässäni ja kun ohjaan ihmisiä. Joinakin päivinä on jokseenkin armollistakin sanoa itselleen, hevoselle, oppilaalle "Irti jaloistani, irti käsistäni!" Muuta ei tarvita.
Kuulin sen vuosia sitten oman ohjaajani suusta, voin kertoaa etten ymmärtänyt alkuunkaan mitä se piti sisällään. Se tuli painokkaasti, vaativasti ja samalla siinä oli jotain todella vapauttavaa ja armollista. Ratsastin hevosta silloin, tai korjaisin nyt; kannoin hevosta, luulin että minun täytyy. Ei kukaan tai mikään ollut kertonut minulle tuota ennen, että hevonen voisi olla höyhenen kevyt, minun käsilleni, minun jaloilleni, minulle. Minä voisin olla kevyt mieleltäni, täysin avoin ja auki maalimalle, hevoselleni.
Ohje ei ollut tarkoitettu tekniikaksi, jonka voisin oppia, se oli mielentila, johon saattaisin eräänä päivänä päästä, jos antaisin sen mahdollisuuden itselleni.

-Sinun tarvitsee löytää se itse!
Mikä? Kysyin itseltäni, enkä saanut vastausta.
Opettajaltani en kysynyt, koska tiesin että kysymys olisi ollut turha.
Se mitä opettajani halusi silloin jo minulle sanoa oli, "Anna hevosen kantaa, anna elämän kantaa!" Irti jaloistasi, irti käsistäsi! Ole auki maailmalle, sen viesteille, anna itsesi loistaa omassa valossasi ja anna hetken pysähtyä, olessasi tietoinen silti kaikesta ympärilläsi.

Hain kauan oikeanlaista tekniikkaa selvittääkseni tuon lauseen syvimmän viestin. Hain sitä eri paikoita, opettajilta, hevosista, jopa kirjoista, hevoskirjoista (rehellisyyden nimissä haluan mainita, että etsin vieläkin)
Sinun tarvitsee löytää se itse! MIKÄ?
Eikö opettajani voinut aukaista minulle tekniikkaa, ajatusta lauseiden takana? Helpottaa etsimistäni. Nopeuttaa kenties pääsemistä päämäärääni? Olin niin tottunut saamaan asioille aina vastauksen. En vain tuolloin ymmärtänyt, että nämä vastaukset jotka olin saanut, jotka oli toisten ihmisten  kokemuksen värittämiä olivatkin nyt esteenä ja painolastina, maneereina minun oppimisessa ja ymmärtämisessä.
Halusin kovasti tukeutua jo olemassa olevaan tietooni ja osaamiseeni. En ymmärtänyt lainkaan, että juuri nistä minun oli ravisteltava ensin itseni irti. Ne olivat painavimmat punnukset lahkeissani ja hioissani. Ne vetivät minua alaspäin, sitä kaikkea minä kannattelin ja hevosta. Ratsastukseni oli kannattelua, asioiden peittelyä, itseni jääväämistä.

Olen tarkastellut itseäni oppilaana viime vuosina ja olen alkanut kuulla myös asioita enemmän. Millainen oppija olen? Millaisia vaikeuksia minulla on ratsastukseni suhteen? Missä asioissa olen luonteva?  Mihin voisin yltää kurottamatta jos keskittyisin ja laittaiin itseni todella likoon?
Tätä kirjoittaessani tulee vahva ajatus päähäni, -Sen jälkeen, kun kuulin tuon lauseen ensi kertaa -Sinun täytyy itse löytää, korviini ei ole kantautunut lauseita: Sinä et pysty. Sinä et osaa. Olet kelvoton, sinusta ei tule koskaa kaltaistani ratsastajaa, hevosten kouluttajaa. Tai niin on voitu sanoa, mutta en ole enää kuullut.
En voi olla liikuttumatta juuri nyt. Niin se todellakin on. Ajatelkaa, miten ihana, turvallinen matka minulla on ollut oppijana. Ethän ajattele, että helppo!? Ei, ei todellakaan, sitä se ei ole ollut. Se on ollut mahtava, avartava, kipeä, vaikea, ravistava, ravitseva, hullu, järjetön, värikäs, masentava, täynnä naurua ja kyyneliä.
Se että tein aikoinani valinnan löytää ratsastukseeni jotain toisenlaista, on ollut minun elämäni tärkeimpiä valintoja.

En ole siis löytänyt vastauksia ratsastukseeni hevoskirjoista, videoista, lehdistä vaikka pidänkin niiden katselemisesta aina toisinaan. Enkä suinkaan kertomalla tuon tarkoita, etteikö niitä kannattaisi tutkistella ja kerääntyä vaikkapa porukassa ja katsoa yhdessä hienoja ratsastus suorituksia, koulutus metodeja ja tutustua toisten kulttuurien värittämään materiaaliin. Kaikki on vievä eteenpän, jos niin sallit, mutta muista jos se alkaa jarruttaa sinua, vetämällä syrjään se ei kenties ole ollut sinua varten. Kaikkea ei pidä apinoida!
Ei pidä siis liiaksi uppoutua maailmoihin mihin nuo tuhannet julkaisut ja pätkityt videot meitä vievät.
Jokainen ratsastaja saadaan näyttämään virheettömältä, täydelliseltä, mahtavan taitavalta ja järkkymättömältä, jos otetaan kuvatusta materiaalista 5min pätkä. Rohkeaa olisi kuvata vaikka 40min ja näyttää koko filmi maailmalle, vai olisiko? Rohkeaa vai itsensä laskemista arvostelun, juonittelun, pilkan, jumaloinnin kohteeksi?

Viime aikoina on netissä kiertänyt haasteita erilaisista videoista ja kuvien jakamisesta toisten ihmisten kesken. Osallistuin itsekkin haasteeseen ja huomasin jopa, että en ole monesti niin luontevasti, itsenäni antanut ihmisten (maailman) itseäni nähdä oman hevoseni selässä ja se oli vapauttavaa ja puhdistava kokemus! Se oli ennenkaikkea lapsekasta, hauskaa ja ravitsevaa. Olin uskomattoman ylpeä itsestäni tuon epävirallisen suoritukseni jälkeen ja janosin lisää samaa. Odotin innolla mitä muut keksivät ja mitä leikkisyys ja tällainen vapaa huvittelu saa ihmisissä aikaseksi, kuka saa hulluimman palkinnon ja kuka uskaltaa heittäytyä leikkiin mukaan? Päivien mittaan tunne alkoi kuitenkin muuttua. Aloin olla tietoinen siitä, etten enää ollutkaan niin vapautunut videosta jonka julkaisin vaan aloin tarkastella sitä kerta toisensa jälkeen nähdäkseni siinä VIRHEITÄ! Miksi??
Miksi annoin olemattoman lamaannuttaa ja masentaa itseäni? Teki mieli jopa poistaa video hetken..
Se mistä olin ollut iloinen ja ylpeä, jäi omien epävarmuuksieni alle hetkessä! Masensin itseni olemattomilla kuvitelmilla.
Kuinka monesti me teemme itsellemme tuon saman? Hevosen selässäkin hetken olet voittaja ja toisessa kulmassa menetät kaiken, tai siltä se tuntuu. Se tuntuu tapahtuvan niin nopeasti ja salakavalasti, etten pysty pysäyttämään ennen kuin on liian myöhäistä. Miksi sitten laskea itsensä kerta toisensa jälkeen samaan tragediaan? Koska se on ELÄMÄÄ! Ei elämä ole piileskelyä, riskien välttelyä, pelkäämistä varten. Elämässä tulee ryvettyä, itkeä, parkua ja maata välillä ojassa, eikö niin? Kun saa tapeekseen mistä vain, voi huuta huutaa ääneen, tai sanoa hiljaa mielessään:
Irti minun jaloistani, irti minun käsistäni!!

Saat aina uuden mahdollisuuden ja masennuksen, mutta tietoisuus siitä etten takerru niihin ja ettei masennuksesi tai onnesi ole yhtäkuin sinä, saat vallan hallita omaa maailmaasi ja myös sitä mitä siihen lasket tulevan ja mitä annat pois. Näet kyllä kaiken, mutta mitä katsot? Suurimman osan ajasta katsot itseäsi läpi omien ehdollistumisiesi, vuorovaikutusmalliesi, kulttuurisi, oppimasi. Havahdu hetkeen, jossa katsotkin iteäsi itsesi ulkopuolelta niin kuin parhaimmillasi katsot ja ymmärrät hevostasi. Ilman opettajaasi, guruasi, ystävääsi, vanhempaasi, ilman koulukuntaa, ilman mielipiteitä! Sinä katsot ja näet. Sinä koet ja kuulet.
Lainaan juuri tutuksi tulleen kirjailijan Anthony De Mellon kumartamatonta tekstiä, kirjasta Havahtuminen.

-Tärkeää ei ole tietää, kuka "minä" olen tai mikä "minä"on. Ette saa sitä koskaan selville. Sille ei ole sanoja. Tärkeää on pudottaa leimat pois. Kuten japanilainen zen-mestari sanoo: "Älä etsi totuutta, heitä pois vain mielipiteesi." Heittäkää pois teorianne, älkää etsikö totuutta. Ei totuutta etsitä. Jos ette olisi täynnä mielipiteitä, tietäisitte.
Kirjassa olisi tekstiä minun uudelleen kirjoittaa ja lainata roppakaupalla, mutta tarkoitushan ei ole että syötän jotain mistä itse koen saavani sisältöä teille. Niin vaikeaa, kuin se vieläkin minulle on suljen kirjan nopeasti, ettei pian uusi, minulle tärkeäksi muodostunut kohta hypi omaan kirjoitukseeni.

Ei leimausta, ei mielipiteitä, ei teoriaa. Mitä sitten jää jäljelle?
Miten toisin tämän omaan ratsastukseeni ja siihen kuinka kohtaan hevoseni ennen ja jälkeen selkään nousun.
Kun opettaja ohjaa, ravistamaan taakan pois harteilta ja laskemaan irti. Mitä se voisi käytännösä tarkoittaa? Mikä olisi siihen rinnastettava tekninen oppi joka olisi helppo antaa jokaisen käteen? Olen yrittänyt keksiä oikotietä antaa ihmisille samaa missä minulla on kestänyt löytää toistakymmentä vuotta ja jossa matkani jatkuu edelleen. Olenko hullu! Onko ihmekkään, että koen paljon ristiriitaa ja vaikeuksia opettaa, kun yritän antaa jotain mahdotonta. En voi kertoa kellekkään, kuinka paljon tai vähän. -Se pitää itse löytää. Minäkin olen vain kuormittaja suurimmaksi osaksi aikaa ja aina kun olen todella opettamassa ja neuvomassa, vienkin oikeasti ihmistä kauemmas omasta tietoisuudesta ja oman tunnun löytämisessä. Havahdu ensi kerran siihen hetkeen, jossa laskenkin sinut ratsastamaan, olemaan hevosesi kanssa kahden. Se ei tarkoita täydellistä hiljaisuutta, hetkessä voi olla ääntä, melua, tunteita sinunkin ulkouolelta. Havahdu siihen miltä se tuntuu. Tuntuuko sinusta, että tarvitset minua tai ryhmääsi? Menetätkö jotain, vai saatko?
Yksi elämäni suurimmista oivalluksista on ollut huomata, että pärjään itsekseni, koska minulle on annettu jo niin paljon matkaevästä. Kun tulee aika tarvita lisää, se tulee eri syistä, kuin aikaisemmin luulin. En tarvitse tekniikkaa, ennen kuin olen läsnä sitä harjoittamaan.

Jos mietin joogaa ja ihmisten suhtautumista siihen. On hyvin selkeää, että oman vartalon tuntemusta ei voi sivuuttaa, eikä tuntemuksia. Joogaaminen voi parhaillaan näyttää kauniilta taiteelta, kun ihminen on läsnä liikkeessään, hengitykessään ja tuntemuksissaan.
-Kun sinusta tuntuu, että sinun täytyy tehdä enemmäm, hidasta vauhtia.
Tuo ohje on jooga-ohjaajani suusta lausuttu ja saman on kertonut minulle ratsastukeni ohjaaja vain eri sanoja käyttäen
-Anna hetken pysähtyä harjoitukseen ja anna sille kaikki aika mitä se ottaa.

Luulen, että oli kyse sitten jousiammunnasta, karatesta, uinnista, jonkun instrumentin soittamisesta, ohje on aina sama. Ainut mikä muuttuu on asia ja oppimisen taso. Kuitenkin on hyvä muistaa, että vaikka kuinka harjoittelisi, ei välttämättä saavuta tekniikassa ylintä tasoa (ihmisen keksimä). Mutta tarviiko edes?
Entä jos osaisi hakea hevosen tarhasta täysin tietoisena. Varustaa tietoisena. Nousta selkään ja todella tuntea olevansa yhtä, ilman punnuksia, ilman vaateita, ilman mielikuvaa lähestyvästä harmaudesta. Niin kuin se 5min video, mutta antaa sen venyä tunniksi, kahdeksi, viikoiksi, vuosiksi..

Pitääkö siis maata mudassa yksin, ennen kuin edes ansaitsee saada mutkattoman ratsastus tuokion? Kärsimyksessä ja kipeässä on uuden alku ja kasvun mahdollisuus. Onnessa ja autuudessa sanotaan, ettei kasvu ole siellä.
Kasvua.
Olen alkanut löytämään uudenlaisen lähetymistavan olla itseni kanssa ja maailman, olen siis kärsinyt, kärsin. Olen ollut masentunut ja masennun edelleen. Ojassa tuntuu olevan oikein paikka jo minua varten, mutta myös tikapuut siltä pois. Se on toisinaan aika vaikeaa ja sottaista, siis elämä, mutta ilokseni olen huomannut sen ravitsevan minua niin, että kaipaan koko ajan vähemmän ja vähemmän palautetta, huomiota, materiaa, kuvioita. Matkaan nyt ajassa, jossa todella voisin muuttua, jos olisin valmis. En ole vielä, liian usein vielä herään aamulla ja olo on jokseenkin kuvottava, arvelluttava, vihainenkin. Pääni on täynnä mielipiteitä ja arvostelua, itseni ja muiden. Työni on niin henkilökohtaista, etten osaa erottaa itseäni ja työtäni erilleen. Ja mitä pidemmälle menen itseeni, sitä vaikeammaksi se tulee, koska on vain yksi "minä". Ei ole roolia, johon astun työssäni, oppilaana. Ei roolia äitinä, ei kenenkään tyttärenä tai aviopuolisona.

Kuka tai mikä sai meidät tuntemaan, ettei hevosen selässäkään saisi huokaista, olla oma itsensä, ilman jaettua roolia? Huokaisu täydessä tietoisuudessa tuo vastuuta, haluammeko ottaa sen vastaan?.
Aivot narikkaan, kirjan sivu 16 ja tänään opettelemme, kuinka hevosen saa liikuttamaan jalkoja ihmisen keksimään liikesarjaan nimeltä pohkeenväistö. Aivan sama, millainen päivä minulla tai hevosellani on. Enhän edes osaa lukea hevostani, miten siis tietäisin? Ai minäkö? Onko sillä mitään merkitystä? Eihän ketään kiinosta kuka minä olen, ei edes hevosta, koska se luimistelee minulle, eikä anna koskea. Hevonen inhoaa minua ja minä pelkään sitä, minäkin alan inhota sitä, vaikken edes ymmärrä mistä se johtuu. En uskalla kertoa siitä kenellekkään, mutta ihmettelen mistä ohjaajani näkee, kun se kertoo mitä minulle kuluu. Enhän ole koskaa kertonut, sanoin. Ajattelen: Ohjaaja on varmasti lukenut sen yhden kirjan enemmän, kuin minä tai suorittanut jonkun mahtipontisen radan, suorittanut päteevyyden, saanut kunniamerkin jonka vuoksi hän näkee "minut".

Hevonen peilaa ja sinä peilaat omaa maailmaasi. Ei ole yhtäkään asiaa jota hevonen ei huomaisi, kaukaakin. Ei ole ainuttakaan valhetta mitä voisit ylläpitää sen vierellä. Kaikki se ottaa, kaikki se antaa. Suoruudessa, ilman illuusiota, ilman peittelyä, raakana ja valmiina. Ystävänä ja vihollisena. Aina tietoisena.

Lause josta lähdin kirjoitukseeni, on tarkoitettu sinun mietintääsi ja tarkasteluusi miten haluat sitä käyttää. Vapautan kuitenkin meidät kaikki siitä, ettei se ole tarkoitettu teknisesti käytettäväksi, ennen kuin olet tietoinen tekemisestäsi. Tietoinen, että sinua ohjaa "sinä", eikä kenenkään muun aate, samaistus, mielipide, koulukunta.

Hyvä opettaja antaa sinun itse löytää ja rajata.
Irti siis jaloistasi , irti käsistäsi!
Elämä saa jäädä ja turhat asiat mennä.
Pois harteilta, omalla vastuulla.
Ilman punnuksia, ilman turhia kuvitelmia.
Aika saa pysähtyä ja kaikki se tieto ja taito mitä totuudessa tarvitsen,
SAAN.
ANSAITSEN.
JAAN.


-Anna

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti