Kaksi silmää.

 ”Hevonen kun osaisi puhua, niin kuulisimme vihdoinkin niitä todellisia viisauksia.” 

- Hannes Hynönen

Mutta kyllähän me voimme kuulla.
Maailmassa, ainakin minun on paljon asioita joista voisin kirjoittaa. Kirjoittaminen on minulle oman maailmani aukaisemista, minulle. Jaan joitain kirjoituksiani myös teille jotka satutte sivuillani vierailemaan, kiitos siitä ja jos et ole löytänyt, sekin on oikein.

Viime ajat ovat olleet yhtä myllerrystä monilta osin. Olen joutunut navakan tuulen eteen ja aukaisemaan silmäni sille, ettei kunnioitus toista ihmistä kohtaan aina päde, ei ole lupausta jonka ihminen voi pitää, jos maailma ympärillä muuttuu. Me taistelemme ulkomaailmassa, huudamme omaa ääntä kuuluviin, puolustamme itseämme ja omaa pelkoamme. Väittelemme argumentein, joilla lopulta ei ole mitään merkitystä.

Hiljaisuus on taito, se ei tarkoita asioihin sopeutumista tai niihin myöntymistä kuitenkaan aina. Hiljaa olemisen taito on silloin turvanasi, kun et tiedä tai osaa pukea tunteitasi ja ajatuksiasi sanoiksi, teksteiksi. Huomaan että itselläni kirjoitus välini tännekkin on kasvaneet, en viitsi kirjoittaa siksi, että voin. Kirjoittamisen halu tulee minulle asioista, joita minun on syystä tai toisesta liki mahdoton käsitellä ilman kirjoittamisen tuomaa rauhaa ja pysähtymistä. Usein kuitenkin kuten varmasti olette huomanneet, olen sisältänyt tekstiini vuosien aikaisia tapahtumia, en suinkaan kirjoita yhdestä päivästä, vaan hetkistä ajan kulkiessa. Jaan kuvia pitkältä ajalta, aina kaikki tarpeellinen on näkyvä.

Olen jokaista kirjoittamaani asiaa prosessoinut mielessäni ja käytännössäkin kokeillut asioiden laitaa. Olen opetellut paljon hellittämään ja rauhoittumaan ajatuksissani, ennen kirjoitustani. Toisinaan joudun kirjoittamaan ensimäisen tekstin ja se on vain minulle. En halua kasvattaa kirjoittaessani tyytymättömyyttä, vihaa, inhoa, ilkeillä, en halua ajaa sellaisia asioita joihin en usko. Kirjoitan elämäni vaikeista asioista ja niistä jotka tekevät siitä juhlan.

Sormella osoittamistekniikkakin on niin vanha ja kulunut ja uskonkin vanhaan sanontaan: "Tietämättömyydestä ihminen on äänekkäin".

Jouduin taannoin puuttumaan lapseni koulun pihalla kiusaamistilanteeseen. Siinä useampi poika nimitteli tyttöä. Lopulta kun tyttö ei keksinyt miten puolustautuisi enää, pilkalta jota hänelle huudettiin jokaisesta ilman suunnasta, hän syöksyi yhden pojan päälle. Hän oli alistettu puolustautumaan väkivalloin, hän ei selvästikkään kyennyt enää hallitsemaan itseään. Tyttö lyyhistyi ja kello soi, hänen kaverinsa seisoivat yhtä kauhuissaa vähän etäämpänä, osaamatta toimia. Menin hänen luokseen juoksujalkaa ja sanoin "Minä näin sen." Tyttö katsoi minua ja näin siinä itseni 25-vuotta sitten.
Kävelin hänen kanssaan opettajansa luo ja kerroin mitä näin juuri ja senkin, että olin mennyt väliin jo kerran aiemmin ja kun olin lähdössä autollani parkkipaikalta huomasi, että homma jatkui edelleen.
Se miten opettaja suhtautui asiaan, oli niin uskomattoman olematonta, että anteeksi vain, minun teki mieli puistella opettajaa niskasta. En tietenkään sitä tehnyt, mutta hyssyttelypuhe sai minut ärsyyntymään asiasta ja sitten minulle kerrottiin, etteivät opettajat tänä päivänä saa edes kunnolla puuttua oppilaiden kurittomuuteen.
Emmekö me saa kertoa siitä mikä on oikein ja mikö on väärin?
Eikö meillä tästä maailmasta löydy tarpeeksi aikaa ja resursseja, jotta rakkaudellisesti saisimme tiedon pienille ihmisen aluille.

Kuinka tällaisessa maailmassa uskaltaa olla oma itsensä? 

Kuka puhaltaa pilliin? Kenellä on se jalous ja armollisuus, jotta emme vaikenisi, vaan osaisimme rakastaa niitäkin, jotka eivät siihen itse kykene. Selvästikään minä, joka olin niskasta puistelemssa, en ole vielä lähellekkään siellä tasolla, olen kuitenkin sinne matkaamassa tai sinne minua vie elämäni tapahtumat. Ymmärrys silloinkin, kun tuntuu ettei sitä ole. Hevoset ovat tämän minulle opettaneet ja osan myös kantapään kautta.

Mihin tämä maailma menee, jos me emme saa tai uskalla puuttua?
Millaisen opin me lapsille annamme ja millaisen kuvan jaamme ulkomaailmaan itsestämme?
"Maailma on vaarallinen paikka, ei vain niiden vuoksi jotka tekevät pahaa, vaan niiden vuoksi, jotka katsovat vierestä, eivätkä tee mitään." -Albert Einstein

Esikuvat ovat tärkeitä. Esikuvat nuorille vetävät mm. erilaisia kampanjoita kiusaamisen loppumiseksi esim. kouluissa.
Työpaikoilla puututaan kiusaamiseen herkemmin nykyään ja ompahan oma äiti aikoinaan todistanut, että pörssiyhtiökin voidaan voittaa, kun puhuu oman totuutensa rauhallisesti. Äiti tekis uskomattoman rohkean teon aikanaan, kun uskalsi lähteä puolustamaan omaa kunniaansa, oikeuksiaan, ihmisenä olemisen lupaa. Oikeusjuttu kesti vuosia ja se olis hänelle todella raskas kokemus. Äiti, joka on luonut oman uransa ja tietämyksensä kovalla työllä, sai lopulta päätöksen jonka me jo tiesimme, nyt se oli painettu paperiin ja kiusaajat saivat kovat sanktiot siitä.
Ja kyllä, kyse oli silkasta kiusaamisesta, siitä, että kateus ja katkeruus toisen elämäntyöhön saivat nämä surkeat ihmiset keksimään pahaa ja pistämään ilmoille huhuja joiden todenperä ei kestänytkään lopullista vasaran lyöntiä.

En tiedä onko siitä ollut apua hänen itsetunnolleen ja sydämen tiedolle. Luulen, että jokainen taistelu joka käydään koventaa ihmistä. Me alamme tiedostamattakin rakentamaan muureja ja vanha trauma pilkahtelee esiin aina silloin, kuin koemme, että asiat muistuttavat jollain tapaa vanhaa koettua tragediaa.

Puhu mitä puhut, mutta muista, että sinä sen sanoit.
Tällainen ajatus tuli mieleeni ja näinhän se on. Viisas pysyy hiljaa, mutta kiusattu vaikenee usein tilanteessa, jossa hän ei löydä ensimäistäkään sanaa joka kuvastaisi sitä tunnetta mitä käy läpi.
Sekoitamme monesti myös "hiljaisuuden" termin siihen, ettei saisi itseään puolustaa. Hiljaa hyvä tulee - mutta päteekö se vain tekniikoissa?

Olen lapsena jo ollut kiusan kohteena paljon ja eikä siinä, minähän tyttö puolustauduin ja oli minulla sotajoukot silloinkin ympärilläni. Muistan kuitenkin sen pelon, jolla kävelin koulun käytävää monet kerrat, peläten sanoja, en lyöntejä.
Henkinen väkivalta on siitä kamalaa, että se on monesti vaikea tunnistaa ja kohde harvoin on valmis siitä puhumaan, jotta sen saisi loppumaan. Itsensä puolustamisen taito, kuuluisi joka koulun tuntisuunitelmaan. Miten me voimme edes luulla, että lapsemme olisi jotenkin parempia siinä missä mekin olemme epäonnistuneet?

Avasin kirjan, jonka äitini antoi minulle ennen reissulleen lähtiessään, sain siitä lauseen eteeni, kuin ohjeekseni:

"Älä tuomitse ketään ihmistä ennen kuin olet tutustunut hänen olosuhteisiinsa. Ole mielummin niiden joukossa, joita kirotaan kuin niiden jotka kiroavat. Ole rauhanrakentaja. Mutta rauhaa ei voiteta väkivallalla. Rauhaa ei tule olemaan niin kaan, kuin sitä yritetään saavuttaa sotimaalla.

On ihmisiä jotka puhuvat pyhästä sodasta tarkoittaen tällä sitä sotaa, jonka avulla he aikovat viedä eteenpäin omia katsontakantojaan ja tällä tavoin vahvistaa sitä ryhmää tai lahkoa, mihin he kuuluvat. Mutta tämä on mitä suurimmassa määrin epäpyhää. Ainoa sota, jota voidaan kutsua pyhäksi, on sellainen, jossa armeija koostuu hyvistä teoista, jonka kenraalina on armeliaisuus ja jonksa aseena on rakkaus.
Pelkäätkö maailman pahuutta sen tähden. että se mahdollisesti saattaisi kohdata sinuakin, vai siksikö että tunnet sääliä niitä ihmisiä kohtaan, jotka tietämättään ovat pahan alkuunpanijoita tai jotka ottavat osaa aikamme verisiin noitatansseihin?.
Jos ajattelet ainoastaan itseäsi ja sitä mikä on omaasi, on sinulla syytä huolestumiseen, sillä silloin tulet menettämään kaiken, minkä omistat ja myöskin osan itseäsi. Mutta jos olet kypsä tuntemaan myötätuntoa harhautuneita kohtaa, niin on kutsumuksenasi osallistua työhön, jonka tarkoituksena on tehdä maailma paremmaksi, opastaa tietämättömiä, lievittää hätää ja tulla niiden johtajaksi, jotka etsivät totuutta.

Essimerkilläsi on enemmän voimaa, kuin todisteluillasi.
Elä ja toimi niin, että vaikeuksiin joutunut rohkenee empimättä kääntyä puoleesi tarvitessaan neuvoa ja apua.

"Sinulla on kaksi silmää, toinen katselemista ja toinen ummistamista varten", sanoo vanha sananlasku.

Esoteerisessa maailmassa ei ole ainuttakaan nykyaikaista lentokonetta. Olisihan toki mukavaa antaa jonkun toisen maksaa lentolippu ja sitten istuutua rauhallisesti paikkaan ja lentäen pilvien yläpuolelle. Mutta tämä ei ole mahdollista. Sinun on itsesi nähtävä vaivaa opittava, kehityttävä ja tultava täydelliseksi. Ja sinun on kuljettava yksin. Sinun täytyy itse herättää pyhä liekki sielussasi eloon.

"Et voi katsella toisen silmillä, etkä ymmärtää toisen järjellä".

 

Olen rikkonut elämässäni monta asiaa. Olen melkein hajottanut oman avioliittonikin. Rikkonut monta ystävyyssuhdetta. Olen tietämättömyyttäni loukannut ja tietoisestikkin sitä tehnyt.
Olen ollut itse rikki, siitä etten ole huomannut näin käyvän. Olen kuunellut toisia ja rikkoutunut enemmän. Olen ymmärtänyt etten voi välttyä siitä, ettenkö hajoittaisi jotain joka on omassa omistuksessani tai elämässäni osana. Olen rikkova asioita vielä monet kerrat ja se ei liity mitenkään siihen mitä toivon, haluan, mihin uskon, mitä rakastan. Joudun vahinkoihin ja virheellisiin arviointiin vielä monet kerrat, niin kauan kuin tämän maailman ilmaa hengitän. Teen vääriä valintoja ja olen harhassa. Syntiäkin varmasti ja saan kuulla rikkonaisista lupauksista, joita en ole pystynyt toteuttamaan.
Olen ymmärryksessä siitä, että niin kauan kuin elän, olen minäkin vain kokemassa elämää ja oppimassa siitä. Omassa pystyvyydessäni ja kykenemättömyydessäkin olen yhden asian elämässäni ymmärtänyt. Armollisuus on lähdettävä minusta itsestäni, sen huutaminen maailmaan ei minua pelasta. Pelastus on siellä minne rakkaus ja hyväksyminen tekevät tilan. Armo on siellä, jossa ymmärrät kuinka rajalliset kätesi ovat. Et voi hallita tilanteiden kulkua, hengittää kenenkään puolesta.
Jos lopetat hengittämästä voit hyvästellä. Kokemuksien kautta voit olla avuksi ja rajata oman henkesi pahalta, pysyä terveenä. Vastata itsellesi totuudessa ja etsiä sitä. Kukaan ei ole yli-ihminen, ei kukaan. Me kaikki olemme samassa veneessä, meillä kaikilla on omat kolhumme ja niistä olemme joko oppineet tai emme. Kiittämättömyyskin on osa meitä.

Ymmärrän, että osani on myös korjata. Osani on ottaa vastaan sellaista, joita muut eivät näe, tai ole valmiita kohtaamaan. Olen korjannut monta suhdetta, itseni ulkopuolella ja oman avioliittonikin. Olen korjannut hevosia, niitä jotka eivät ole kelvanneet ja niitä joiden ihmisten ongelmat ovat niihin siirtyneet. Olen vahingoissa ja tietoisesti ollut auttajana ja arvioinut oikein. Olen lohduttanut pilkattua ja halannut rikkinäisiä. Olen ollut armollinen ja kertonut sen voimauttavasta kyvystä pelastaa ihminen. Syntejäni olen sovittanut ja niistä karvaasti oppinut. Saan olla elämässäni vielä monesti tilanteissa mukana, joissa saan auttaa ja onnistua. Saan iloita ja kätellä ihmisiä joita arvostan. Saan istuutua pirtteihin ja katsella kauniita hevosia. Minulla on lupa niin kauan kuin tätä ilmaa hengitän auttaa ympärilläni muita ja jakaa sitä maailmallista tietoa, joka saa aikaan hiljaisuudesta lähtevän rauhan. Saan kuunnella minua viisaampia ja oppia mistä tasapaino syntyy. Saan olla ylpeä omista saavutkusistani ja antaa niille kruunun arvon. Saan huomata päivittäin, että ympärilläni on ihmisiä jotka todella välittävät minusta ja toivovat minulle hyvää ja parasta elämässäni. Sen vuoksi jatkan taistelua sitä vastaan minkä voi ainoastaa rakkudella, ymmärtämisellä ja armollisuudella voittaa.

Lainaan vielä yhden viisaan tekstin, paljon minua viisaamman sanoja, siksi koska en itse siihen vielä ole valmis.

"Tukahduta sisimmässäsi kaikki menneitten kokemusten muisteleminen. Älä katso taaksesi, sillä silloin olet hävinnyt. Yksi ainoakin ajatus, mikä koskee mennyttä, voi saada sinut lankeamaan, ja sinun on silloin aloitettava uudestaan kiipeäminen ylöspäin".

NÄIN OLEN KUULLUT

-Iti maya srutam-

Elämä on juhla ja sitä seuraava päivä.

-Anna

Hei, mää oon Minttu!

Elokuvahetkiä omasta elämästä.

Lapsena ei ollut koskaan kiire, silti juostiin aina paikasta toiseen.

Mikä tai paremminkin kuka, ketkä tätä maailmaa juoksuttaa? 

Nopeutta on verrattu paholaiseen jo 1800-luvulla, tänään nopeus on valtaa. "Aika on rahaa"- käsite on saanut ihan uskomattoman suuret bootsit jalkaan.

Täällä kiireessä me sitten koitamme ehtiä rakentaa tulevaisuutta, uraa, perhettä, pitää kotia, jakaa aikaa harrastuksiin ja ystävien tapaamiseen. Hevosia pitää pystyä kouluttamaan muutamassa kuukaudessa ja pommin varmoja kuljettimia pitää pystyä säätämään ilman omaa oppimista tai ymmärrystä koko eläimestä. Tässä ajassa jossa ihminen haluaa kaiken, luopumatta mistään on sairas. Eikä varteenotettavaa tyyppiä tarvitse etsiä edes itseään kauempaa, minäkin haluan tuon kaiken ja minäkin koitan pysyä noiden vaatimuksien perässä. 

Kiireys ei liity kaikkeen, mutta nopeudella on etunsa, vai onko se vain illuusio?
Jos hevonen "valmistuu" muutamassa kuukaudessa, onko se sitten valmis? Jos, niin mihin?
Olen mennyt tähän "lankaan" kerta toisensa jälkeen ja aina saanut todeta lopulta, ettei se ole mahdollista, ei itse maailman mestareiltakaan. Siitä päästäänkin helposti seuraavaan minua askarruttavaan asiaan:

Kuka tekee maailmanmestarista, koko maailman parhaan? Kuka valmistelee maailman mestarin saamaan kullan kaulaansa? Onko maailmanmestari, mestari kaikessa? Yksinkö se maailmanmestari kaikki hevoset kouluttaa?

Olisiko kuitenkin niin, että jokaisen hevosenkin takana, on aika iso määrä ihmisiä, toisia hevosia tavalla tai toisella.
Kasvattaja, omistaja, kouluttaja, treenari, valmentaja, kengittäjä, hoitaja, eläinlääkäri, hieroja...sitten on tämä mestari, ai niin ja unohdin juuri sen tyypin joka kiipeää rohkeana ensimmäisenä varsan selkään, luottaen siihen, että se on siihen valmis, toki se voi olla yksi noistakin.

Kiireellä ei tule kuin... Jokainen tietää tuon lauseen lopun. Miksi kuitenkin ihmiset ovat valmiita hautaamaan etiikat ja oman sydämensä tiedon? Hevonen tulee tehdä 1-2kk, koska enempää ei olla suuniteltu maksaa ja jos se ei onnistu, aina löytyy paikka missä se "luvataan". Itselle hevosen tekeminen on jotain ihan muuta, kuin valmistella hevosta asiakkaalle. Asiakkaalle pitää kouluttaan hevosta, kuin lapselle kiinittäisi apurattaita, nekään ei silti ole tae millekkään.

Minulta on monesti pyydetty samanlaista hevosta, kuin meidän Vilikku. "Tee tästä samanlainen!"
Fakta on kuitenkin se, että Vilikkua on koulutettu 15-vuotta, joista minä olen ollut hevosen matkalla n. 10. Jokainen ymmärtää, etten voi kuljettaa hevosta läpi elämän sivun muutamassa hetkessä tai saada ihmistä ymmärtämään kaikkea sitä mitä 10-vuotta on meille yhdessä antanut.

Maailmassa jossa koulutetaan, törmätään usein ihmiseen, joka on sitä mietä, että aikailu on aiheetonta.
Aina on se tyyppi joka letkasee "Miksi sulla vieläki on noi rattaat!?" Paineessa ihminen yleensä unohtaa kertoa, että ne on siinä häntä itseään varten, ei niinkään hevosta.
Ne otetaan pois, tiputaan selästä ja Voilà! Tarina on valmis jaettavaksi ja muutama ihminen haukuttavaksi ja ainakin yksi nostettavaksi.

Seuraavalla kerralla, älä pyydä ketään ponnistelemaan mahdottoman edessä, anna armoa sille joka työn ottaa vastaan ja sen sydämestään sinulle tekee..Minäkin yritän muistaa tämän, en enää ota mahdottomia vaatimuksia ja aikatauluja mukaani kouluttajana.

"Annetaan itsemme lähteä matkalle, hevosen kanssa", niin kuin Katja on aina sanonut.

Tästä hetkestä olen ylpeä.

Aleksi antoi tämän hetken pojalleni ja sitä kautta meille kaikille <3

 

Sinä olet ääretön mahdollisuus!

Hinta.


Nälkä menestykselle ja itsensä läpi lyömiselle on niin kova, että moni voi jäädä "rannalle ruikuttaan". Onko "ruikuttajat" nyt sitten ne asiat, hetket, ihmissuhteet, joita olisi pitänyt jäädä odottamaan, pitämään kiinni, roikuttamaan matkassa? Huomaan kyllä, että olen halunnut katsoa, kuka pitää kiinni viimeisenä, pisimpään. Kuka tai mistä asioista irrottaa otteensa ensimmäisenä ja ketkä ja mitkä ovat lahkeessa kiinni vieläkin, toisten seisoessa vierelläni huomaamattoman yhtämittaisena.

Nämä, jotka siinä meidän vierellämme ovat, kuin tammet, näkevät meidät sellaisina kuin olemme. He eivät vaikutu siitä mikä on päällämme ja meihin laitettu. He ovat ja tulevat elämääsi juuri siksi, että he ovat nähneet sinussa sen kauneuden, jota itsessään aidosti vaalivat ja rakastavat.

Siksi sen täytyy tuntua sille, kuin kotiin olisi tullut. Sinut on otettu laumaan, ilman sanoja, ilman testausta, ilman koeaikaa. Olen alkanut kuulla sitä ympärilläni ja huomannut, että minäkin olen löytänyt kodin ihmisistä, jotka ovat alkaneet tulla elämääni. Siitä minä tiedän, etten ole hukassa.

Hiljaa, mutta ihan vierellä.

Koti.

Sinä joka minun tulee nyt nähdä.

Korkoja..
Inspiroidun herkästi. Saan ideoita laulujen sanoista, näkemistäni hetkistä, ihmisistä ympärilläni, lehtien artikkeleista.
Minulla on myös taito ideoida niin paljon asioita, etten aina tunnu kerkiävän niihin itsekkään ja itse tärkeimmät jäävät helposti silloin sivuun tarkoittamatta..rakkaimmat ensin, anteeksi.
"Mustalaislapsi" sanoi äiti minusta lapsena, kun
olin aina milloin missäkin.
Liekkö se sitten opittua, kuin hevonen joka on juosten ajettu tallista ja takaisin.

Hevosen matka, voi olla joskus ihmisen.

Kipeä kohtani, minun matkani.

En ole juoksemassa aikaa kiinni, tai yrittämässä ehtiä ennen muita.
Haluan olla monessa mukana, kuitenkin vain minulle tärkeissä jutuissa, aina en ole siinä pystynyt pitäytymään.
Olen myynyt asiaani vuosi tolkulla ja nyt vasta alkanut havahtumaan, ettei se kasvata, sen vain kuluttaa minua, minun henkeäni.
Ei tätä mitä olen saanut ja oppinut voi myydä, sen voi vain jakaa sille joka sen kuulee.

Olen saanut ymmärtää, että jos ihminen ei tunne kuuluvansa johonkin "laumaan" se lakkaa olemasta. Jokaisen tulisi saada myös kuulla usemman kerran elämässään "Tervetuloa kotiin.
Jokaisella tulisi olla ainakin yksi paikka maailmassa, jossa tuntee olevansa kotona.

Me käytämme paljon hylkäämis-tekniikkaa sekä ihmisten, että eläinten kanssa. Meitä jopa koulutetaan siihen, että hylkääminen on tehokas tapa esim. koirien kanssa. "Älä huomio, älä katso, ole niin kuin sitä ei olisikaan" Näillä neuvoilla me myös kohtaamme monet ihmiset ja asiat, jotka tuntuvat hankalilta, jotka pitäisi kohdata.
Laumasta hylkääminen on tehokasta, siitä muistuttaminen toimii myös.
Onko sinua koskaan kiristetty hylkäämisellä?

Jokainen joka on ansainnut paikkansa yhtenä tärkeänä osana yhteisöä, tietää kuinka tärkeää on pitää kiinni paikastaan, tai se otetaan pois, annetaan seuraavalle.

Meitä muistutetaan jatkuvasti, että sinä et suinkaan ole ainoa, että sinun paikkallesi on kyllä tulijoita..
Se on ehdottomasti yksi toimivimmista markkina-kikoistakin, kautta aikojen.

Kukat kuvastavat perhettäni. Pyörivä pyörä, maailmaa jona sen koen.

Taivaanrannan maalari, että bisnes-nainen samassa ruumissa, eikös se ole jokaisen yrittäjän kuvaus?
Se osa minussa joka maalaa taivasta, toivoo että piiloutumalla viltin alle appelsiini kädessä, hommat pyörittävät itse itseään vaivattomasti päivästä toiseen.

Bisnes-nainen minussa on veren perintöä, tässähän ollaan yrittäjä ties kuinka monessa polvessa!
Onkin oivallista, että olen naimisissa työnarkomaanin miehen kanssa, yrittäjä hänkin. Toisaalta, jollei nämä verenperintönä saadut pyörät kulkisi, ei tällainen elämä olisi kait mahdollista ja rakastan molempia puolia itsessäni, tiedän että tarvitsen vain tasapainon.

Tasapaino.

Tässä me hengaillaan tasapainottomuuden ja sen vakauttamisen keskellä ja hyvin keinuu!

Täti on ohjannut minua eheyden tiellä ja nähnyt myös tieni jota kuljen.

Tasapaino, on suora yhteys terveytyeen ja henkisen hyvinvoinnin maallistumaan.
Ei siis kumma, jos siellä täällä rakoilee. Työt on hoidettava kunnialla, kiitos meidän tyttöjen ja poikien näin onkin, olen saanut ajan tasapainoiluun ja itseni etsimiseen.
Olen välillä niin väsynyt, etten edes tajua sitä ennen kuin sairastun fyysisesti tai jäsähdä sänkyyn, josta en halua nousta. Se on monelle vaikea asia nähdä, sillä minähän olen koko ajan "menossa!"

Minun kotona, ei koskaan pidetty aikaa mitenkään kahlitsevana, vaikkei äiti ole eläissään myöhästynyt mistään. Nukkumaan meno ajatkin olivat vaan viite ja kotiin tuloaikoja ei tainnut meillä edes olla.
Minä olen koko lapsuuteni huolehtinut itse heräämisistäni, kouluun lähtemisistä ja olen minä aika monta kertaa koulun ohi ajanutkin. Äiti oli aika ihmeellinen, nyt kun ajattelen..ajoin monet aamut serkkuni luo hoitamaan kissoja, kyllähän se äiti sen tiesi, antoi mennä kuitenkin. Kiitos äiti!

Muistan senkin, kuinka isän käsipuolessa mentiin rauhassa, ilman minkäänlaista kiirettä ensimmäiseen koulupäivään Madekosken Ala-asteelle.20 minuuttia myöhässä, menin luokkaan "Mää oon Minttu!" ja pyyhin kyyneleeni. Lauma otti minut vastaan, mutta piti huolen että saisin tehdä töitä siihen kuulumisen eteen.
Olin Minttu kolmanteen luokkaan asti, kun tulin takaisin perheeni muutto retkiltä, esittelin itseni Annana ja sanoin, ettei Minttua enää ole. Muutto retket kuvastavat hyvin sitä, ettei talot ole kotiani koskaan tehneet, vaan ihmiset niissä. Minulla on ollut aina monta perhettä ja olen kyllä tuntenut kuuluvani niihin jokaiseen.
Olen muuttanut elämässäni ennen aikuis-ikää liki 20 kertaa, lapsena samastuinkin Nilssiin joka lensi paikasta toiseen hanhien laumassa, mulla oli kissoja.

Hetkessä kiinni tiukasti!

Eläimet aistivat missä ja kenen luona on hyvä.

Olen tehnty suuren oivalluksen nyt.
Tasapaino näyttäytyy minulle aina välillä, hetkissä joissa yhtäkkiä hiljaisuus ei ole vaivalloista, eikä kukaan vahdi kelloa.
Ymmärrät sellaisessa hetkessä, että siihen sinun tulisi jäädä kuuntelemaan sanoja joita ei kuulu, koska olet laskenut kaiken turhan pois pääsi sisältä, mikään tai kukaan ei vaikuta sinuun juuri nyt. Sellaisessa ajattoman ajan matkassa olet turvassa.
Se on sellainen ihmeellisen, taivaallisen, tylsän ja pysähtyneen tuntuinen pysäkki, jossa joskus pääsen käymään, kun olen aikani ja seurani tarkoin valinnut tai ne minut.

Kouluttaessa, olen minä.

Eläin kohtaa aina laumansa jäsenen kiinostuneena ja aistit auki.

Jos laskemme irti siitä mikä oli, pääsemme sinne mihin kuulumme.

Tasapainottomuudessa olen syrjässä asioilta joita haluan tehdä ja joissa tietäisin olevani vedessä oleva kala.
Käytän viikossa tunteja pohtien, kuinka muuttuisin ja muuttaisin sitä pelokasta kohtaa minussa ja ottaisin askeleita ilman seinän tukea, antaisin jalkojeni vahvistua ja ryhtini nousta.
Tänäkin iltana, kun kävelin tallin polkua kotiin, huomasin ajattelevani, "Nyt ois Anna sun aika". Tässä kohtaa olen totally lost!
Olisi mahtava kirjoittaa tähän perään, kuinka olen ratkaissut kaiken ja asiaa ei tarvitsisi enää kärrytellä puolelta-toiseen.




Ikävä ja kipu.

Miksi en antaisi koko potentiaaliani hetkeen.

Yrittääkö jokin minussa täyttää niitä hetkiä, joissa olisi tilaisuus ottaa oma elämä kokonaan omaan hallintaan? Pysähtyessäni  nyt huomaan ikävöiväni vanhaa kotiani, niin minulla on minun hirsisiä seiniä ikävä, jotka olisin alunperin halunnut kaikki tapetoida. Ihminen on vähintäänkin erikoinen!
 

Minua hallitsee monen asian ja ihmisen ikävä, olen kiinni asioissa ja tilanteissa, jotka tiedän osan mielikuvitukseni minulle kirjoittaneen. Olen kiinni oletuksissani, omissa harhakuvissa ja ajatelmissa, kiinni myös vihassa. Vihassa kiinni oleminen, pitää ihmisen erillään omasta vapaudestaan, enkä sittenkään ole vielä valmis löysäämään loppuja pois.






Hetkeen jääminen tarkoittaisi siis minulle sitä, etten olisi vaikutteille enää altis, minulla olisi minä jota seuraan ja kuuntelen. Voisin aina vain tarkastella omaa itseäni ja laskea vain irti, kuulostaa upealle ja keveälle.

Luodaan tilanne jossa saa pysähtyä.

Annetaan rohkeutta yrittää itse.

Ympäröidään itsemme, meille tärkeillä elementeillä.

Eläimelle me sallimme asioita, joita itseltämme eväämme.

Huomataan, milloin tapahtuu jotain todella suurta.

         Olen kipeä ja itse kipuni aiheuttanut. 

Olen ajatusteni heijastus ja tekojeni seuraus. 

Olen suora yhteys minuun. 

Minulla on viisautta muille, mutten itselleni ole sitä valmis suomaan. 

Minä olen minä, tässä näin tuulisina vuosina, päivinä, hetkinä. 

Olen nahkaani myöten arka ja silti täynnä uskallusta uskoa että tulen minuksi.

Yksi saavutus, ilman suorituksen tarvetta.

Yksi suoritus ja saavutus, ilman tarvetta olla muuta kuin on.

"Kuin pilvet ovat ajatukseni, jotka kulkevat taivasta pitkin, niin kulkee kipukin."





-M. Porola ;)