Elämän ihmeet ovat arjessa, ne ovat niin huomaamattomia sulautuen "näkymättömiksi" teoiksi, puheiksi, opetukseksi, että emme välttämättä huomaa niitä. Kun ajattelee "Ihmettä" tuntuu että sen pitäisi olla jotain todella suurta ja mahtipontista, eikö? Kuitenkin suurin ihme on pienin myötätuntoinen, epäitsekäs teko ja se aloittaa ketjun josta syntyy suuria asioita. Asioita jotka koskettavat yhä useampaa ihmistä, eläintä, luontoa.
Se pistää miettimään, että voiko edes olla niin, että ihminen voisi tehdä jonkun ison, mahtavan asian jonkun toisen puolesta tai hyväksi ilman, että siinä ei olisi edes hiukan seassa oman edun tavoittelemisen otetta?
Onko väärin saada samasta kauhasta itse, kuin toiselle antaa? Mitä jos kuitenkin uskoisi siihen, että omassa sisimmässään jokainen saa itse arvioida ja tunnistaa milloin antaa oikeista syistä ja milloin on jonkun otteessa.
Ihme, on tänä päivänä saada jakaa ajatuksiaan ihmisten kanssa, jotka todella välittävät ja ovat tukena silloin kun tarvitsee, tuntematta, että tarvitsee olla toiselle koko ajan. Ihme on, että saa herätä rakkaittensa viereltä ja tuntea heidän myötätuntoaan unenkin läpi. Ihmeeksi kutsun monesti sitä, että jaksan järjestellä toistenkin asioita keskellä omia ruuhkavuosiani.
Ihme on kohdata myötätuntoinen ihminen.
Mihin hävisi myötätunto? Odotamme sitä niin kovasti muilta, että unohdamme antaa sitä itse itsellemme. Olisiko mahdollista tänä päivänä tuntea hieman myötätuntoa omaa elämää ja valintojaan kohtaan. Myötätunnossa ei vältelllä, ohiteta, vähätellä, otetaan lempeästi vastuuta omasta ja ei tuomita toisen näkemystä vaikka se olisikin täysin omaa ajatusta vastaa riitelevä.
Margit Sjöroos kirjoittaa kirjassaan Myötätunto:
-Myötätunto on herkyyttä aistia, tuntea ja tunnistaa omat tuntemuksensa, tarpeensa, stressi ja vireystila, samoin kuin omat tunteet, oma sisäinen puhe ja omat prosessit. Myötätunto on nöyryyttä ei nöyristelyä. Myötätunto edellyyttää, että meillä on taitoa ymmärtää omia ja toisten tunteita. Myötätuntoinen ymmärtää, mutta ei välttämättä hyväksy. Myötätunto ei tarkoita omista arvoista tai periaatteista luopumista.
"Myötätunto on lämpöä, lempeyttä,
joka kunnioittaa omia ja toisten lähtökohtia"
Jokaisella on omat lähtökohtansa elämän jokaisena päivänä. On se lähtökohta jona synnymme. Minne synnymme? Kelle synnymme? Miksi synnyimme? On myös lähtökohta, jonka voi valita joka päivä. Miten aloitan elämäni? Miten aion elää sitä? Kenen haluan kuuluvan siihen?
Mitä sitten jos tuntuu, että ei pystykkään itse vaikuttamaan elämänsä kulkuun, aivan kuin se olisi jo ennalta määrätty. Elänkö omaa elämääni vai jonkun toisen?
Luulen, että jokainen käy tämän keskustelun itsensä kanssa elämässään monet kerrat. Jos en elä siten, kuten haluaisin, mikä minua estää muuttamasta asioita ja mitä asioita minun tulisi muuttaa, jotta olisin elämässä kiinni kuten haluan. Kuka seisoo tielläni, kun haluan valita toisin? Kuka työntää lisää vauhtia, niin etten pysy enää matkassa, hädin tuskin roikkuen kiinni elämän lenkistä.
Voisinko pysähtyä sellaisen hetken äärellä jolloin tuntuu, että tukehdun ja hiljentyä päivänä jolloin rakkaus, tyytyväisyys, hetki omassa elämässä täyttää hetkellisesti koko sydämmen, sielun ja ruumiin.
Tämän päivän ihmeenä ja suuren hämmästelyn ja arvostuksen kohteeksi pääsee omissa ajatuksissani Äidit (huomaa että kuulun itsekkin tähän katekoriaan).
Tukena olevat. Vastustavat. Rakastavat. Huolehtivat. Epäitsekkäät, Itsekkäät. Pelokkaat. Ahdistuneet. Onnelliset. Kiireiset. Mekkoon pukeutuneet. Työhaalareihin sonnustautuneet. Kotiäidit. Uraäidit. Äidit, omine haaveineen, unelmineen, toiveineen. Äidit jotka odottavat lastensa kasvamista, samalla toivoen, ettei ne ikinä kasvaisi. Äidit jotka ovat yksin. Äidit, jotka jättävät itsensä syrjään, kuvitellen, että joku ulkopuolinen taho antaa jonain päivänä mitallin siitä ettei ole elänyt itselleen enää vuosiin, koskaan. Äidit joita pidetään itsekkäinä, koska ei ole unohtanut mitä ja kuka oli/on ennen lapsia, aviomiestä, parisuhdetta.
Äitinä oleminen ei tarkoita, ettteikö ihmisellä saisi olla omaa identiteettiä. Tässä lapseni. Tässä aviomieheni. Tässä haaveeni ja unelmani. Tässä Minä. Miksi rakentaa illuusiota, kun tietää ettei se kannattele loputtomiin. Miksi Illuusion pitäminen, antaminen on hetkellisesti helpompaa?
Myötäelämisen pohja on lapsen ja äidin vuorovaikutuksessa, siinä, millainen peili äiti meille on.
Itsetuntemuksen ja läsnäolemisen taidon polku alkaa siitä, ettemme ohita omia kipeitä kohtiamme.
Emme liitä jotain riippuvuutta, vaikeiden asioiden käsittelyyn.
Tutustumalla itseensä löytää myös tien toisten luo.
Miten tämä liittyy hevosiin. Ei suoraan liitykkään. Mutta tie hevosenkin maailmaan alkaa siitä, kun pystyy kohtaamaan itsensä reilusti ja suoraan.
Huomaa kuinka paljon voit saada enemmän irti seuraavasta ratsastuksestasi, kohtaamisesta hevosen kanssa, kun et asetakkaan omaa etuasi edelle ja täytät hetken tietoisesti myötätunnolla ja annat itsesi olla SINÄ.
Ihme on että sain kirjoitettua tänä aamuna. Myönnän kuitenkin olleeni hiukan itsekäs, koska minä tarvitsin tätä. Tarkoitus oli kirjoittaa nopeasti, ottaa siis mahdollisemman vähän aikaa itselleen ja omille tarpeilleen. Huomaan kuitenkin tässä kohtaa, kun lapseni on kömpinyt syliini nukkumaan ja kirjoitan yhdellä kädellä, että aika kului huomaamatta taas. Tarvitseeko minun nyt tuntea huonoa omaatuntoa, koska emme ehtineet ulos, vai suljenko nyt koneen ja annan myötätunnon itseäni kohtaa tulla ja ihastelen kauneutta joka on sylissäni. Uskon, että tarvitsemme molemmat myös tällaista hetkeä.
Aurinkoista ja ihmeiden täyteistä viikonloppua.
-Anna
Unelman äärellä. |
Itselle antamista. |
Äitejä, ihmeitä. |
Ei illuusiota. Hilla ja minä Saksassa, Buck Brannamanin klinikalla. |
Minä ja hevoseni. Ennen muuta. (v.2000) |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti