Kipu.

Kipu, henkinen ja fyysinen. Olen kokenut molempia ja koen. Kuulen kuinka ihmiset kokevat omassa elämässään, erilaisten asioiden siivittämänä. Kipu voi olla raskas taakka kantaa ihmisen, niin eläimenkin. Minun kipuni ei ole niin tärkeä, ajatteletko sinä koskaa niin, minä ainakin. Voinko kertoa valittamatta, että minuun sattuu tai kipuni on henkisen väsymyksen aikaansaannnos? Kuka ehtisi kuunnella, kun kerron ja pitääkö hän kertomaani aitona, minuna.
Tuenko minä käytökselläni tai ajatuksillani omaa tai muiden kipua vahvistaen?
Aloitanko aamuni, kertomalla itselleni, että olen kipeämpi kuin eilen, vain toteanko kivun olevan menossa jo minusta pois? Pidänkö minä kivusta kiinni?

Huomaan itsessäni, että toisinaan takerrun "olemattomaan" henkiseenkipuun ja on vaikea päästää siitä tunteesta irti. Toissapäivänä kipu kuitenkin pysäytti minut fyysisesti ja vihlaisu tuntui aidommalta, kuin koskaan. Polvet putosivat alta, mutta en päästänyt satulasta irti, vaan nostin sen kivusta huolimatta ja toiseen käteen nappasin vielä muutamat suitset. Miksi en pysähtynyt? Ajattelinko, että jos jatkan sitä mitä olin tekemässä, inhottava tunne menee ohi, olen niinkuin en huomaisikaan..
Vai olenko jo oppinut sietämään liikaa, oliko se varoitus vai herätys?
Kipu voi varoittaa tulevasta tai sitten se voi herättää meidät ajattelemaan.
Henkinen kipu pitäisi aina tunnistaa ajoissa ja käsitellä se yhtä vähättelemättä, kuin fyysinenkin.
Miksi kivun pitää usein olla fyysinen ennenkuin voimme antaa itsellemme aikaa parantua ja vahvistua?



Olen käynyt matkaani ja kokenut henkisen minäni olleen vahva ja välillä hyvin väsynyt ja voimaton.
Kuitenkin olen nähnyt ne molemmat ja tiedän miltä minusta tuntuu, jos olen väsynyt ja kun olen elämäni voimissa.


Lähelläni on tapahtunut paljon kipeitä asioita ja olen huomannut ottavani niitä harteilleni taas..ehkä enemmän kuin jaksan kantaa. Päästän irti toisesta ja otan tilalle uuden.
Ihminen voi tuntea myös tarvetta pitää kivusta kiinni ja monesti annan itse siihen vielä "kainalosauvat". Eräs ihminen totesi sanoneen ystävälleen hänen kertoessaan masennuksestaan, että "Miksi sinä et päästä pahasta olosta irti? Miksi haluat pitää kiinni siitä, minä en aio tukea sinun pahaa oloasi". Olen miettinyt tuon sanomaa monesti ja todennut sen auttavan, vaikka se voi olla aluksi vaikeasti avautuva.

Pelkkä ajatus siitä, että voisi päästä irti pahasta olosta ja kivusta auttaa minua.


Otan kivun vakavasti, mutta en haudo sitä itsessäni. Selvitän syyt ja kerron miltä minusta tuntuu.
Jos kuulija ei osaa suhtauta kertomaani, en väritä mielikuvituksellani tarinaa, vaan jatkan eteenpäin.
Tärkeintä on, että olen sanonut itselleni ääneen.

Eilen olin vihoissani kivulleni ja etten voisikaan lähteä reenaamaan hevoseni kanssa. Tätä viikonloppua oli suunniteltu monta kuukautta ja jouduin laittamaan viestiä Katjalle, että en ole kunnossa, tuskin ratsastan.
Tänä aamuna heräsin ja totesin, että selkä ei ole niin kipeä, ettenkö voisi lähteä nauttimaan omasta ajastani. Pakata mukaan oman maanpäällisen henkiolentoni, hevoseni.
Voimaantua taas ihmisistä ja eläimistä ympärilläni.

Kivusta voi syntyä jotain ihanaakin ja positiivista.

Antaa hevoseni hoitaa minua.

Tunnen kivun, mutta en anna sen hallita tunteitani.
Hyväksyn, en aliarvio.
Kuuntelen.
Toivun.


Kipeässä tekstissäkin, oli toivo ja olenkin vahva sen jakaessani. Olen kasvanut kivustani.

Ihanaa ja antoisaa viikonloppu kaikille.

Anna