sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Kaksi silmää.

 ”Hevonen kun osaisi puhua, niin kuulisimme vihdoinkin niitä todellisia viisauksia.” 
- Hannes Hynönen


Mutta kyllähän me voimme kuulla.
Maailmassa, ainakin minun on paljon asioita joista voisin kirjoittaa. Kirjoittaminen on minulle oman maailmani aukaisemista, minulle. Jaan joitain kirjoituksiani myös teille jotka satutte sivuillani vierailemaan, kiitos siitä ja jos et ole löytänyt, sekin on oikein.

Viime ajat ovat olleet yhtä myllerrystä monilta osin. Olen joutunut navakan tuulen eteen ja aukaisemaan silmäni sille, ettei kunnioitus toista ihmistä kohtaan aina päde, ei ole lupausta jonka ihminen voi pitää, jos maailma ympärillä muuttuu. Me taistelemme ulkomaailmassa, huudamme omaa ääntä kuuluviin, puolustamme itseämme ja omaa pelkoamme. Väittelemme argumentein, joilla lopulta ei ole mitään merkitystä.

Hiljaisuus on taito, se ei tarkoita asioihin sopeutumista tai niihin myöntymistä kuitenkaan aina. Hiljaa olemisen taito on silloin turvanasi, kun et tiedä tai osaa pukea tunteitasi ja ajatuksiasi sanoiksi, teksteiksi. Huomaan että itselläni kirjoitus välini tännekkin on kasvaneet, en viitsi kirjoittaa siksi, että voin. Kirjoittamisen halu tulee minulle asioista, joita minun on syystä tai toisesta liki mahdoton käsitellä ilman kirjoittamisen tuomaa rauhaa ja pysähtymistä. Usein kuitenkin kuten varmasti olette huomanneet, olen sisältänyt tekstiini vuosien aikaisia tapahtumia, en suinkaan kirjoita yhdestä päivästä, vaan hetkistä ajan kulkiessa. Jaan kuvia pitkältä ajalta, aina kaikki tarpeellinen on näkyvä.

Olen jokaista kirjoittamaani asiaa prosessoinut mielessäni ja käytännössäkin kokeillut asioiden laitaa. Olen opetellut paljon hellittämään ja rauhoittumaan ajatuksissani, ennen kirjoitustani. Toisinaan joudun kirjoittamaan ensimäisen tekstin ja se on vain minulle. En halua kasvattaa kirjoittaessani tyytymättömyyttä, vihaa, inhoa, ilkeillä, en halua ajaa sellaisia asioita joihin en usko. Kirjoitan elämäni vaikeista asioista ja niistä jotka tekevät siitä juhlan.

Sormella osoittamistekniikkakin on niin vanha ja kulunut ja uskonkin vanhaan sanontaan: "Tietämättömyydestä ihminen on äänekkäin".


Jouduin taannoin puuttumaan lapseni koulun pihalla kiusaamistilanteeseen. Siinä useampi poika nimitteli tyttöä. Lopulta kun tyttö ei keksinyt miten puolustautuisi enää, pilkalta jota hänelle huudettiin jokaisesta ilman suunnasta, hän syöksyi yhden pojan päälle. Hän oli alistettu puolustautumaan väkivalloin, hän ei selvästikkään kyennyt enää hallitsemaan itseään. Tyttö lyyhistyi ja kello soi, hänen kaverinsa seisoivat yhtä kauhuissaa vähän etäämpänä, osaamatta toimia. Menin hänen luokseen juoksujalkaa ja sanoin "Minä näin sen." Tyttö katsoi minua ja näin siinä itseni 25-vuotta sitten.
Kävelin hänen kanssaan opettajansa luo ja kerroin mitä näin juuri ja senkin, että olin mennyt väliin jo kerran aiemmin ja kun olin lähdössä autollani parkkipaikalta huomasi, että homma jatkui edelleen.
Se miten opettaja suhtautui asiaan, oli niin uskomattoman olematonta, että anteeksi vain, minun teki mieli puistella opettajaa niskasta. En tietenkään sitä tehnyt, mutta hyssyttelypuhe sai minut ärsyyntymään asiasta ja sitten minulle kerrottiin, etteivät opettajat tänä päivänä saa edes kunnolla puuttua oppilaiden kurittomuuteen.
Emmekö me saa kertoa siitä mikä on oikein ja mikö on väärin?
Eikö meillä tästä maailmasta löydy tarpeeksi aikaa ja resursseja, jotta rakkaudellisesti saisimme tiedon pienille ihmisen aluille.

Kuinka tällaisessa maailmassa uskaltaa olla oma itsensä? 









Kuka puhaltaa pilliin? Kenellä on se jalous ja armollisuus, jotta emme vaikenisi, vaan osaisimme rakastaa niitäkin, jotka eivät siihen itse kykene. Selvästikään minä, joka olin niskasta puistelemssa, en ole vielä lähellekkään siellä tasolla, olen kuitenkin sinne matkaamassa tai sinne minua vie elämäni tapahtumat. Ymmärrys silloinkin, kun tuntuu ettei sitä ole. Hevoset ovat tämän minulle opettaneet ja osan myös kantapään kautta.

Mihin tämä maailma menee, jos me emme saa tai uskalla puuttua?
Millaisen opin me lapsille annamme ja millaisen kuvan jaamme ulkomaailmaan itsestämme?
"Maailma on vaarallinen paikka, ei vain niiden vuoksi jotka tekevät pahaa, vaan niiden vuoksi, jotka katsovat vierestä, eivätkä tee mitään." -Albert Einstein

Esikuvat ovat tärkeitä. Esikuvat nuorille vetävät mm. erilaisia kampanjoita kiusaamisen loppumiseksi esim. kouluissa.
Työpaikoilla puututaan kiusaamiseen herkemmin nykyään ja ompahan oma äiti aikoinaan todistanut, että pörssiyhtiökin voidaan voittaa, kun puhuu oman totuutensa rauhallisesti. Äiti tekis uskomattoman rohkean teon aikanaan, kun uskalsi lähteä puolustamaan omaa kunniaansa, oikeuksiaan, ihmisenä olemisen lupaa. Oikeusjuttu kesti vuosia ja se olis hänelle todella raskas kokemus. Äiti, joka on luonut oman uransa ja tietämyksensä kovalla työllä, sai lopulta päätöksen jonka me jo tiesimme, nyt se oli painettu paperiin ja kiusaajat saivat kovat sanktiot siitä.
Ja kyllä, kyse oli silkasta kiusaamisesta, siitä, että kateus ja katkeruus toisen elämäntyöhön saivat nämä surkeat ihmiset keksimään pahaa ja pistämään ilmoille huhuja joiden todenperä ei kestänytkään lopullista vasaran lyöntiä.

En tiedä onko siitä ollut apua hänen itsetunnolleen ja sydämen tiedolle. Luulen, että jokainen taistelu joka käydään koventaa ihmistä. Me alamme tiedostamattakin rakentamaan muureja ja vanha trauma pilkahtelee esiin aina silloin, kuin koemme, että asiat muistuttavat jollain tapaa vanhaa koettua tragediaa.

Puhu mitä puhut, mutta muista, että sinä sen sanoit.
Tällainen ajatus tuli mieleeni ja näinhän se on. Viisas pysyy hiljaa, mutta kiusattu vaikenee usein tilanteessa, jossa hän ei löydä ensimäistäkään sanaa joka kuvastaisi sitä tunnetta mitä käy läpi.
Sekoitamme monesti myös "hiljaisuuden" termin siihen, ettei saisi itseään puolustaa. Hiljaa hyvä tulee - mutta päteekö se vain tekniikoissa?

Olen lapsena jo ollut kiusan kohteena paljon ja eikä siinä, minähän tyttö puolustauduin ja oli minulla sotajoukot silloinkin ympärilläni. Muistan kuitenkin sen pelon, jolla kävelin koulun käytävää monet kerrat, peläten sanoja, en lyöntejä.
Henkinen väkivalta on siitä kamalaa, että se on monesti vaikea tunnistaa ja kohde harvoin on valmis siitä puhumaan, jotta sen saisi loppumaan. Itsensä puolustamisen taito, kuuluisi joka koulun tuntisuunitelmaan. Miten me voimme edes luulla, että lapsemme olisi jotenkin parempia siinä missä mekin olemme epäonnistuneet?

Avasin kirjan, jonka äitini antoi minulle ennen reissulleen lähtiessään, sain siitä lauseen eteeni, kuin ohjeekseni:

"Älä tuomitse ketään ihmistä ennen kuin olet tutustunut hänen olosuhteisiinsa. Ole mielummin niiden joukossa, joita kirotaan kuin niiden jotka kiroavat. Ole rauhanrakentaja. Mutta rauhaa ei voiteta väkivallalla. Rauhaa ei tule olemaan niin kaan, kuin sitä yritetään saavuttaa sotimaalla.

On ihmisiä jotka puhuvat pyhästä sodasta tarkoittaen tällä sitä sotaa, jonka avulla he aikovat viedä eteenpäin omia katsontakantojaan ja tällä tavoin vahvistaa sitä ryhmää tai lahkoa, mihin he kuuluvat. Mutta tämä on mitä suurimmassa määrin epäpyhää. Ainoa sota, jota voidaan kutsua pyhäksi, on sellainen, jossa armeija koostuu hyvistä teoista, jonka kenraalina on armeliaisuus ja jonksa aseena on rakkaus.
Pelkäätkö maailman pahuutta sen tähden. että se mahdollisesti saattaisi kohdata sinuakin, vai siksikö että tunnet sääliä niitä ihmisiä kohtaan, jotka tietämättään ovat pahan alkuunpanijoita tai jotka ottavat osaa aikamme verisiin noitatansseihin?.
Jos ajattelet ainoastaan itseäsi ja sitä mikä on omaasi, on sinulla syytä huolestumiseen, sillä silloin tulet menettämään kaiken, minkä omistat ja myöskin osan itseäsi. Mutta jos olet kypsä tuntemaan myötätuntoa harhautuneita kohtaa, niin on kutsumuksenasi osallistua työhön, jonka tarkoituksena on tehdä maailma paremmaksi, opastaa tietämättömiä, lievittää hätää ja tulla niiden johtajaksi, jotka etsivät totuutta.

Essimerkilläsi on enemmän voimaa, kuin todisteluillasi.
Elä ja toimi niin, että vaikeuksiin joutunut rohkenee empimättä kääntyä puoleesi tarvitessaan neuvoa ja apua.

"Sinulla on kaksi silmää, toinen katselemista ja toinen ummistamista varten", sanoo vanha sananlasku.

Esoteerisessa maailmassa ei ole ainuttakaan nykyaikaista lentokonetta. Olisihan toki mukavaa antaa jonkun toisen maksaa lentolippu ja sitten istuutua rauhallisesti paikkaan ja lentäen pilvien yläpuolelle. Mutta tämä ei ole mahdollista. Sinun on itsesi nähtävä vaivaa opittava, kehityttävä ja tultava täydelliseksi. Ja sinun on kuljettava yksin. Sinun täytyy itse herättää pyhä liekki sielussasi eloon.

"Et voi katsella toisen silmillä, etkä ymmärtää toisen järjellä".
 

Olen rikkonut elämässäni monta asiaa. Olen melkein hajottanut oman avioliittonikin. Rikkonut monta ystävyyssuhdetta. Olen tietämättömyyttäni loukannut ja tietoisestikkin sitä tehnyt.
Olen ollut itse rikki, siitä etten ole huomannut näin käyvän. Olen kuunellut toisia ja rikkoutunut enemmän. Olen ymmärtänyt etten voi välttyä siitä, ettenkö hajoittaisi jotain joka on omassa omistuksessani tai elämässäni osana. Olen rikkova asioita vielä monet kerrat ja se ei liity mitenkään siihen mitä toivon, haluan, mihin uskon, mitä rakastan. Joudun vahinkoihin ja virheellisiin arviointiin vielä monet kerrat, niin kauan kuin tämän maailman ilmaa hengitän. Teen vääriä valintoja ja olen harhassa. Syntiäkin varmasti ja saan kuulla rikkonaisista lupauksista, joita en ole pystynyt toteuttamaan.
Olen ymmärryksessä siitä, että niin kauan kuin elän, olen minäkin vain kokemassa elämää ja oppimassa siitä. Omassa pystyvyydessäni ja kykenemättömyydessäkin olen yhden asian elämässäni ymmärtänyt. Armollisuus on lähdettävä minusta itsestäni, sen huutaminen maailmaan ei minua pelasta. Pelastus on siellä minne rakkaus ja hyväksyminen tekevät tilan. Armo on siellä, jossa ymmärrät kuinka rajalliset kätesi ovat. Et voi hallita tilanteiden kulkua, hengittää kenenkään puolesta.
Jos lopetat hengittämästä voit hyvästellä. Kokemuksien kautta voit olla avuksi ja rajata oman henkesi pahalta, pysyä terveenä. Vastata itsellesi totuudessa ja etsiä sitä. Kukaan ei ole yli-ihminen, ei kukaan. Me kaikki olemme samassa veneessä, meillä kaikilla on omat kolhumme ja niistä olemme joko oppineet tai emme. Kiittämättömyyskin on osa meitä.





Ymmärrän, että osani on myös korjata. Osani on ottaa vastaan sellaista, joita muut eivät näe, tai ole valmiita kohtaamaan. Olen korjannut monta suhdetta, itseni ulkopuolella ja oman avioliittonikin. Olen korjannut hevosia, niitä jotka eivät ole kelvanneet ja niitä joiden ihmisten ongelmat ovat niihin siirtyneet. Olen vahingoissa ja tietoisesti ollut auttajana ja arvioinut oikein. Olen lohduttanut pilkattua ja halannut rikkinäisiä. Olen ollut armollinen ja kertonut sen voimauttavasta kyvystä pelastaa ihminen. Syntejäni olen sovittanut ja niistä karvaasti oppinut. Saan olla elämässäni vielä monesti tilanteissa mukana, joissa saan auttaa ja onnistua. Saan iloita ja kätellä ihmisiä joita arvostan. Saan istuutua pirtteihin ja katsella kauniita hevosia. Minulla on lupa niin kauan kuin tätä ilmaa hengitän auttaa ympärilläni muita ja jakaa sitä maailmallista tietoa, joka saa aikaan hiljaisuudesta lähtevän rauhan. Saan kuunnella minua viisaampia ja oppia mistä tasapaino syntyy. Saan olla ylpeä omista saavutkusistani ja antaa niille kruunun arvon. Saan huomata päivittäin, että ympärilläni on ihmisiä jotka todella välittävät minusta ja toivovat minulle hyvää ja parasta elämässäni. Sen vuoksi jatkan taistelua sitä vastaan minkä voi ainoastaa rakkudella, ymmärtämisellä ja armollisuudella voittaa.


Lainaan vielä yhden viisaan tekstin, paljon minua viisaamman sanoja, siksi koska en itse siihen vielä ole valmis.

"Tukahduta sisimmässäsi kaikki menneitten kokemusten muisteleminen. Älä katso taaksesi, sillä silloin olet hävinnyt. Yksi ainoakin ajatus, mikä koskee mennyttä, voi saada sinut lankeamaan, ja sinun on silloin aloitettava uudestaan kiipeäminen ylöspäin".


NÄIN OLEN KUULLUT
-Iti maya srutam-
























Elämä on juhla ja sitä seuraava päivä.










-Anna