Minun hevonen.

Sydän sanoi heti KYLLÄ! Sitten piti jäädä odottamaan järjen äänen löytämistä. Järkikin tuli lopulta päähän ja sain tehdä omanlaiseni ratkaisun tässäkin kohtaa. Välillä tulee ajatus laastarihevosesta, sitten totean mielessäni, että oli tai ei! Ei se vähennä sen arvoa taikka merkitystä minulle.
Minun piti pitkään ja harkiten kuitenkin miettiä tarkoitustani ja selkeyttää tunnetilojani tämän varsan hankinnan kohdalla. "Sakke" saa minussa aikaan suuria tuntemuksia, vaikka yhteistä matkaa ei ole vielä kunnolla edes aloitettu. Kuvan kaunis oripoika tarrautui sydämmeeni kuvien välityksellä ja kunhan lumi peittää maan, saan hakea tämän ihanuuden kotiin. Aika näyttää, löysinkö tulevaisuuden periyttäjän ja jos ei arpaonni suosisi siinä, tästä pojasta tulee hurmuri lännenhevonen, MINUN HEVONEN!.
Tuntuu mahtavalle uskaltaa antaa itselleen ja omistautua omalle asialleen täydestä sielustaan ja kutsumuksesta.
Kyllä, minä olen Suomenhevosihminen, mistä sekin tulee, sitä en tiedä. eilen tallinkäytävällä minulta kysyttiin "Millaisesta hevosesta sinä unelmoit lapsena? Suomenhevosestako?"
Vastasin: "En muista haaveilleeni koskaan mistään hevosrodusta, väristä, oriista, tammasta.."
Siinä harjailtiin ja letiteltiin varsoja, kuin ponitytöt konsanaan, meitä oli parhaillaan karsinassa kolme aikuista naista :)
Sitten muistin, olinhan antanut toiveeni ilmoille lapsena, hevosesta josta haaveilin.
"Sen tulee olla kiltti." Ja niin taas minulle aukeni, "Minulla on ollut kilttejä hevosia, vain kilttejä".

Kiltiksi synnytään ja kasvetaan. Oikia määrä lettejä, vaalenapunaisine nauhoineen. Vastapainoksi satulan kantoa ja opettelua, elämän rajojen ja tehtävien ymmärtämistä.

Vanhempi hevosmies muistutti minua eilen taas siitä, että tärkeintä on kertoa hevoselle,
"Ettei kukaan halua tehdä sille mitään pahaa". Siinä minunkin kovuus taas katosi, putosi päältä niin kuin haarniska.


Tässä muutama kuva uudesta ihastuksestani <3







           Alla olevassa kuvassa ikää on vain vasta tunnin verran ja elämä virtaa jo kovaa vauhtia.

<3

Päivän ikäisenä.

Ryhdikäs "Sakke" 10 pv:n ikäisenä. (e. Jekkulan Lotte i. Autere ei. Lorentso ii. Humeeti.)

-Anna

Ruorissa.

Kuka astuu ruorin taakse silloinkin, kun mastoissa siintää myrskytuulet?
Jos elämäsi olisi laiva, millaisella merellä sinä juuri nyt seilaisit? Tyynellä, jossa aurinko kimaltaa kultahippuina veden pintaa? Isoilla aalloilla, joissa keinuminen voi joko vapauttaa sinut tai vangita pelkäämään sen voimaa ja mahtia? Tuulessa ja tuiskussa, jossa et näe eteesi, et tiedä missä olet?
Myrskyssä, joka tuntuu voittavan sinut, saavan sinusta otteen?

Kuka laivaa keinuttaa tai paremminkin mikä?
Keitä sinun laivasi miehistöstä löytyy?
Kuka hävisi aaltojen jo tullessa, kuka katosi tuulessa ja tuiskussa, kenet menetit myrskyn silmään?

Kenet sinä tarvitset omaan miehistöösi, kuka on korvaamaton?

Korvaamaton.

Ruorissa oleminen ei ainakaan ole helppoa, sen voin sanoa. Ruorin taakse tulee aina jonoa ihmisistä, jotka haluaisivat kaapata purjeet omiin käsiinsä. Jonoa niistä jotka antaisivat sinun laskea jo purjeesi, vaikka vastahan seilaamaan lähdit. Niitä jotka vievät kompassisi ja kohauttavat olkapäitään sen löydyttyä.

Kuitenkin on varmaa, että vain sinä, minä voimme ruorista luopua ja antaa jonossa olevien asioiden, ihmisten töytäistä meidät pois asemastamme. Asemaa rakentaessa huomaamme, kuinka yhä useampi on tietävinään matkamme kartalla paremmin. Kiertelemme ehkä joutumasta myrskyn silmään, mutta hukkaamme aikaa, miksi emme kulkisi suorempaa tietä? Matkaammeko aallon harjoilla useammin ehkä kuin haluaisimme?

Aallon harjalla, lujaa ja korkeaa. Meren pohjassa, syvällä savessa.

Jos elämämme on mennäkseen niin, etä silloin kuin menee lujaa menee todella! Ja kun aallonharjakko sortuu, sortuu kaikki rakennelmat joita olemme pitäneet vaivihkaan yllä, suhteet, mielipiteet, luovumme kruunusta päälaelta, jonka luulimme meille kuuluvan.
Voisin sanoa, että: Kuninkaaksi pääse sotimalla, muttei merimies tervehdi univormutta epärehellistä kapteeniaan.

Mietin siis asioita omalla matkallani ja tapahtumia jotka ovat vieneet minua tähän päivään.
Haluaisin sanoa, että matka on ollut mutkainen, mutta kuitenkin aikajana näyttää toista. Mutkaiset ovat siis olleet tunteeni ei visioni. Olen ollut tunteiden aalloilla ja paiskautunut kiviseen rantakalliion monesti. Saanut turpaani käden väännön jälkeen. Visiostani en ole koskaan luopunut ja valkoista lippua ei ole tarvinnut heilutella. Sen lipun olen kyllä nähnyt minä ja monesti, toisinaan vailla itsekkyyttä tai petollisuutta toisinaan niiden kanssa.
Tänä päivänä laivaani mahtuu vain aitoudella varustetut matkustajat ja mihistö.
Miehistöni on mitä suuremmoisin, se on todella niin vahva kuin heikoin lenkkinsä ja se heikoinkaan ei ole heikko, on vain herkkyys reagointiin vähemmästä.
En vaihtaisi miehistöstäni ketään tai mitään. En antaisi pois, mutta luopuisin heti tarvittaessa. Antaisin kompassin omaa matkaa varten ja käskisin pysymään tiukasti omassa ruorissa!
Jonain päivänä kenties laivamme kohtaisivat ja hänellä olisikin mukanaan jo oma miehistö, purjeet ja ankkuri jolla pysähtyä.
Emme siis tarvitse ihmisiä ympärillemme ketjut kaulassa, emme haluakkaan oikeasti, luulemme että elämämme on rikkaampi jos saamme pitää kaiken ympärillä olevan samanlaisena ja ne ihmiset rinnallamme. Muutos on vievä ja tuova. Se on rikkaus ja se on häviö. Eteenpäin kulkiessa joku jää satamaan vaikket niin tahtoisikaan, mutta muista että sen tulee olla niin. Mitään ei tapahtu umpimähkään, kaikki tapahtuu sinun ja minun omista teoista, sanoista, valinnoista.

Kun laskee irti, saa enemmän, saa kaiken.
Kaikesta, ei kuitenkaan ehkä pysty luopumaan ja silloin on vain hyväksyttävä se mitä on ja tulee eteen. Egohan se kyllä muistuttaa, jos liian kanssa yrität matkata henkisen kasvusi aallon harjalla, mutta sekin tulee vain hyväksyä. Ego on merimies matkallasi, josta tuskin pääset eroon, mutta hiljentää sen voi. Toisinaan sitä saattaa oikein tähyillä taivaanrantaa kaukoputkin, etsien omaa egoaan, siitä olisi niin helppo ottaa kiinni ja takertua. Tosinaan ankkuroimme itsemme asioihin pitkäksikin aikaa, odottaessamme tuulta, jotka laskee irti, antaa vauhtia. Se tuuli olet todellinen sinä. Sinä, ainoastaan voit muuttaa suuntaa ja hidastaa, lujentaa vauhtia. Sinä, irrotat otteen tai tartut tiukemmin. Nostat leukaa ja käden otsallesi joko varjoastaen auringon säteitä tai tervehtimällä omaa kapteeniasi.

Eikä tarvitse pelätä, että joku toinen ihminen olisi sinua parempi, pah! Kaikilla meillä on prikulleen samat esteet ja kuoppaset mäet, eri muodoissaan vain jokaisella. Ja muista, että se jolle annetaan, luopuu myös itse.


-AP

Elämä on tarua ihmeellisempää.

Minun Ankkurini.

Minun miehistöä!

Minä ankkurina, Leenun ja Sohvin yhteisen taipaleen alussa.

Kun aallot keinuttaa, pitää hakea kompassin suuntaa tarkemmin.

Satama löytyy aina, kun määränpää on hukkua.

Purjeet, ne laskee, ne nousee.

Ruorissa, minä.

Dont steal, let the horse find you.

"For a lot of people it’s about self-discovery, finding things you need to adjust, change, or improve. When you find that the horse is compelled and interested in you, something in you changes. That can be healing or move you deeply. There’s a difference between mastering something physical and working with an animal. There’s a spiritual component to working with a horse. You’re dealing with the spirit of a live animal that thinks and makes decisions. In nature this animal would have nothing to do with you. 'NATURAL HORSEMANSHIP' is just words. It’s not natural at all. There’s an abundance of trust that must be developed for you [by the horse]. Imagine if humans were that pliable." - Buck Brannaman.

Olen huomannut kuinka lainaan, siteeraan kopion aina jonkun suuren, mahtavan, opettajan, mestarin tekstejä ja sitten voin rauhassa kertoa saman asian omalla kielelläni, omilla sanoillani. Toisinaan tarvitset sitä, mutta tänään tajusin (1min sitten), että minullahan on jo tämän päiväiseen kirjoitukseeni omat sanani joita lainata, mahtava tunne! Siis kerrottakoon että juoksin äsken jo julkaistuani tämän tekstin takasin koneen äärelle, kun mieleeni pulpahti oikeat sanat, jotka olikin minun omiani, ei Brannamanin, ei Huntin, ei Dalai-Laman, vaan MINUN Anna Porolan. Jätän silti tuon yllä olevan, koska siitä ajatus lähti kumpuamaan.

Työni, media ja omat hevoseni ovat taas tuoneet minut mietiskelemään ja havannoimaan erilaisia hevosmiestaitoon, hevosten kouluttamiseen liittyviä aiheita, tilanteita ja asioita.
Tämä teksti on peräisin kirjoittamastani artikkelista, tässä se on minun kirjoittamassa muodossa, ennen toimituksen ediointia.
"Ei ole yhdentekevää mitä luonnollisen hevosmiestaidon kerrotaan olevan. On hyvä olla tarkkaavainen missä yhteydessä siitä puhutaan. Hevoselle ei koskaan tule olemaan luonnollista kantaa ihmistä selässään, mutta hevosmiestaitojen oppiminen voi antaa mahdollisuuden työskennellä hevosten parissa, niin ettei se ylikuormita hevosta. Tiedostamalla oppisi, et saata oikeuttamaan itseäsi tekemään epäreilusti hevosta kohtaan" (Anna Porola, Hippos 2/2014)


Jotkut tekstit puhuttelevat heti, toiset selviävät sinulle vuosien päästä.

En muista enää haastateltavan nimeä, mutta aikaa on vuosia siitä kun näin tämän lauseen eräässä ruotsalaisessa hevoslehdessä. Se meni jokseenkin näin:

"If someone says he is a horsewhisper take your wallet and run as fast as you can in the other direction"

Kun tein ensimmäisiä omia kotisivujani ja yhdeksi otsikoksi muodostui "Luonnollinen hevosmiestaito" Muistan, kun en saanut siihen osioon mitään tekstiä aikaiseksi ja kun näin tämän tekstin, halusin välittömästi ottaa sen sivuilleni -Joku oli pukenut sanoiksi sen mitä minä en uskaltanut silloin sanoa ääneen, saatika kirjoittaa oma nimi alla. Kun aukaisit linkin, tämä teksti ilmestyi, kuin lakana tyhjälle sivulle. Nyt tajuan kyllä miksi näin oli ja kaikessa huumorissaankin, tuon lauseen alta löytyy totuus, jota oli vaikea uskoa ja nyt olla uskomatta.

En voi kuitenkaan kirjoittaa ettenkö olisi koskaan käyttänyt sanaa luonnollinen hevostaito, koska olen. Olen myynytkin sillä kurssin, koska tiesin sen kuulostavan ihmisten korvaan hienolle, mahtavalle, taian omaiselle. Ajattelin todella, että haitanneko tuo?..Nyt se vähän muistuttelee minulle, mutta vain ajasta jolloin en osannut pukea sanoiksi, sitä mitä olin tehnyt jo lapsesta saakka hevosteni kanssa, onnistuen, epäonnistuen, löytäen, hukaten. 

Kurssin aloitettua huomasin kuitenkin nopeasti, etten ollutkaan rauhallisuudessani ja hitaassa tempossani yhtään niin kiinostava hahmo, kuin jotkut toiset. Ihmiset olivat saaneet shown ja minä yritin vaatimattomuudessani vain kouluttaa hevosia, ihmistä.

Uskallan sanoa nyt, että mielestäni kaikki luonnollinen poistuu siinä vaiheessa, kun ihminen haluaa sitoa itsensä hevoseen. Oli aikoja jolloin luulin, että hevosen tulee kulkea perässäni irti ja liikkua jalkojeni lailla, että se tai ne asiat tekisivät minusta hyvä ja taitavan kouluttajan. Nykyään ymmärrän sen olevan egoni joka haluaa toimia noin, en minä ja pystyn tekemään valintoja tietoisempana omista tarpeistani ja haluuistani ja ymmärän mikä tai kuka minua liikuttaa milloinkin.

Meni kauan aikaa huomata, että se todella en ollutkaan minä, vaan egoni joka halusi nuita asioita. Dont steal, let the horse find you. Älä siis varasta, vaan anna hevosen löytää sinut ja sinun se. Anna valintojen olla avoinna. Tänä päivänä minulle kaikessa on kyse valinnoista ja siitä ettei hevoseni tarvitse pelätä valitessaan väärin. Siellä kohdassa minä olen auttamassa, kuin tien viittana tiellä, hevosen omalla tiellä, jossa sitä rohkaistaan olemaan itsenäinen, hevonen. Ego, kulkee mukana, se on vaikea hiljentää ja lähes mahdoton kytkeä pois päältä, siihen on luultavimmin pystyneet vain vuosikymmeniä oman henkisen kasvun ja tietoisuutta harjoittaneet munkit, zen-mestarit. Teen siis vääriä valintoja, ymmärräthän että se olet sinä joka valitsee väärin, ei hevonen. Hevosella on tieto vain omasta tarpeen tuotoksesta ja se valitsee sen tiedon siivittämänä, mihin asettuu maaten levähtämään? Millaista ruokaa se voi syödä? Missä se on turvassa?...

Hevosen ei koskaan tarvitse enää kulkea perässäni, olen ehkä enemmän tyytyväinen siihen että se huomaa minut ja minä sen ja sitten me voidaan kulkea omia teitämme. Ja juuri tässä kohtaa huomaan, että olen hevosten ympäröimänä, juuri sillä hetkellä kun luovun, luovutan, lasken irti egoni otteesta.

Ole siis tarkkana mitä sinulle kerrotaan, myydään, tarjotaan, sillä kaikki ei todella ole siltä miltä näyttää ja uskalla haastaa tämänkin tekstin kirjoitta(jat). Onko se egoni vain minä, joka halusi tämän tekstin julkaista kaikille luettavaksi? Siinäpäs pähkinää purtavaksi ja lisäisin vielä, että kokeileppas saatko kiinni siitä tunteesta, ajatuksesta, ahdistuksesta, mahtipontisuudesta, kun egosi sinua kuljettaa ja huomaa että voit antaa sen olla..Voin luvata, että päivässäsi on usempi hetki tulla tietoisemmaksi ja kehittyä omassa itsessään paremmaksi minäksi.

Ego ei asu täällä, sen on jättänyt jälkensä, vain jälkensä.

-Anna