Minun sotahaavani.

"Ei mieli tai keho vaan mieli ja keho"
-Joseph Pilates-

Tiesittekö, että pilates on alunperin muodostunut sotavammojen ja kuntoutuksen tarpeesta.
On lähetty opettamaan ihmisille oikeita liikeratoja uudestaan vammautumisen ja traumojen jälkeen.
Minä en tiennyt vielä muutama kk sitten, nyt tiedän ja tiedän paljon muutakin..itsestäni eritoten.

Olen ollut peilin edessä nyt kahdesti samassa tilanteessa, olen juuri synnyttänyt, painoa on kertynyt ja motivaatio on aivan hukassa. Matka siihen millaisena haluaisin itseni kokea, nähdä on niin kaukana, että se tuntuu lähes mahdottomalta. Raskaus, lapset, arki kotona on aika haastellista ollut minulle sovittaa työni kanssa ja nuorien hevosten kouluttaminen, ratsutus on myllertänyt mieltäni useaan otteeseen..vieläkin toisinaan.
Muistelin ensimmäistä synnytyksen jälkeistä kuntoutumistani ja muistan nyt, että toipuminen todella vei vuosia. Ratsaille nousin 4kk synnytyksen jälkeen, mieli oli hevosen selässä, ruumis ei. Vartalossa ei ollut tukea, ei minkäänlaista topakkuutta, mieli oli siinä, mutta ei kokonaan läsnä, olinhan juuri synnyttänyt esikoiseni joka täytti silloista elämääni kokonaisvaltaisemmin kuin mikään aikaisemmin.
Siitä on nyt viisi vuotta ja se tuntuu ikuisuudelta minulle. Synnytyksen sanotaan olevan traumaattinen kokemus jossain määrin aina, niin "hyvin", helposti asiat ei lutviinnu, ettei nainen kokisi jännitystä, pelkoa, kipua, tuskaa, voimattomuutta ja se voi kestää päiviä, minulla kesti.
Toivuin hätäsektiosta, kuitenkin yllätävän nopeaa itsenikin ihmetellen. Nousin sisulla sängystä hoitamaan pientä lastani ja kärsin ja kestin kivut, kuten meillä naisilla on tapana.

Miten saan itseni kuntoon? Tutustuin pilatekseen silloin, ne olivat itseasiassa ainoita tapoja kuntouttaa itseään, rauhallisten kävelylenkkien ohessa.
Innostukseni lopahti kuitenkin pian alkamisen innostuksesta, en saanut ohjausta yksilönä. Minun oli hankala tehdä liikkeitä muiden tahtiin ja mukana. Halusin kuitenkin olla tomera ja yritteliäs, enkä valittanut.
Muistan, että jossain kohti kipu ylitti mielihyvän ja siihen se sitten jäi.

Aloin keskittymään painonpudotukseen ja ystäväni johdolla liityin painonvartioihin ja aloin käymään ryhmissä viikottain. Voi sitä häpeää ja itseinhoa. En nähnyt ympärilleni, että sali oli täynnä ihmisiä, jotka olivat samassa tilanteessa ja jotka olivat rohkaistuneet tekemään asialle jotain. Näin vain itseni ja puntarin lukemat, hoikan kirjurin edessä. Alkoi ajanjakso, jonka muistan parhaiten selaamalla vanhaa kalenteriani. Urheilin kuin hullu joka päivä ja tottahan tuloksia alkoi syntyä. Pudotin painoa 25kg puolessa vuodessa ja olin hoikempi, kuin aikoihin. Peilistä katsoi minäkuvansa hukannut ihminen, en ollut tyytyväinen..ajoittain ehkä.
Olin tehnyt vartaloni kanssa kovasti töitä, mutta unohtanut mielen tasapainon, olin hukannut itseni matkalla hoikkuuteen.
Se miksi haluan jakaa nyt tämän arankin aiheen teille, johtuu siitä, että olen tuon jälkeen löytänyt jotain tärkeämpää, oman mieleni hallintaa ja tasapainoa hyväksyä itseni joka päivä sellaisena kuin olen.
Myönnän ääneen, rehellisesti etten ole tyytyväinen tähän hetkiseen peilikuvaani, mutta tiedän että pystyn muuttamaan sen ja näkemään nyt muutoksen kun se tapahtuu. Olen ihmisenä kasvanut paljon viimeisten vuosien aikana ja olen jokseenkin tyytyväinen mitä minusta on tullut.

Seitsemän kuukautta sitten olin taas, kuin uusintana sairaalan peilin edessä sektion jälkeen ja katsoin itseäni, hymyilin. Olin juuri sellainen, kuin olin ja annoin armon käydä oikeudesta, turha olisi alkaa itseään rankaisemaan. Vartaloni oli viimeisten vuosien tallennus, minä.
Katsoin ruman näköistä pitkää leikkaushaavaa ja koin ylpeyttä, Minun sotahaavani.
Itseni tähden annoin luvan levähtää, siirsin työni kauemmaksi itsestäni, annoin itselleni luvan silti unelmoida suuria. Luovuin paljosta ja aloin saamaan enemmän. Kuin kohtalona, asiat alkoivat kehkeytymään haluamaani suuntaan, päästin irti ja annoin elämän alkaa johdattelemaan. Sitten se tapahtui taas..
Nousin hevosen selkään 2 viikkoa synnytyksestä ja pidin itseäni hulluna, hullu olinkin. Kahden kuukauden kohdalla ratsastin hevoseni kisoissa, kisojen jälkeen oli lääkärin tarkastus, jossa läääri antoi luvan alkaa taas ratsastamaan. Ilmeeni ei hämännyt lääkäriä " Olet tainnut jo aloittaa?" Olin ja olin aivan hukassa, hevosteni kanssa jotka olivat puolen vuoden tauolta parantuneet, kehittyneet, tasapainoittuneet, en pystynyt ottamaan vastaan sitä mitä ne minulle tarjosivat ja mitä pyysin. Olin hukassa, silti en antanut itselleni armoa. Pakotin itseni töihin, reenaamaan..enkö ollut oppinut mitään..
Tuli hetki jolloin ymmärsin, minun ei kuulu olla vielä tässä, miksen anna itselleni lupaa pysähtyä ja sitten se pysähdys tuli, olin hevosen selästä kuukuden poissa.
"Anna, sinun tarvitsee tehdä siten, että sinusta tuntuu hyvälle, ethän voi muutakaan" Ystävän, kollegan sanoja vieläkin itselleni kuin mantrana toistelen, kiitos Johanna. Vain sinä, saatoit kääntää virtaa.
Pistin etusijalle lapset ja työn. Jos saisin työni luistamaan, lapseni ja minä voisimme hyvin, minun perheeni voisi hyvin, läheiseni voisi hyvin.

Puoli vuotta, olen saanut toisen lapseni, olen perustanut uuden yrityksen, laajentanut toimintaani 100%, palannut satulaan takaisin, varsottanut tammat, hoitanut, huolehtinut, valvonut ja olen elämäni kuunnossa!
En ruumiiltani, vielä. Mieleltäni ehyempi kuin  koskaan. Avoimempi, rohkeampi, armollisempi. Minua on tukeneet ihmiset ja eläimet ympärilläni.
Puoli vuotta ja nyt kevään valo on herättänyt minut hoitamaan vanhoja sotahaavojani. Haluan hoitaa niitä kunnioituksella, nöyryydellä, huolella, ajatuksella.
Löysin pilateksen uudestaan ja nyt tiedän miltä sen kuuluu tuntua, miltä minuta pitää tuntua harjoituksien jälkeen. Nälkä! Takaisin hevosten selkään ja matolle on palannut ja niin kauan, kuin odotan seuraavaa kertaa innolla tiedän, että olen oikeilla jäljillä.
Hoidan sekä kehoni, että mieleni kuntoon, toista hylkäämättä, yhdessä, siinä ajassa minkä se ottaa.

Kiitos Leena, sinun roolisi minun elämäni yhdenlaisessa käännekohdassa on korvaamaton.
Kiitos Katja, vaikka jäät monesti minulle arvoitukseksi, henkisyytesi on aina läsnä, kun tulen hevoseni luokse.
Kiitos Äiti, kun annat minun omaa tietäni käydä ja kokea.
Kiitos Aviomieheni, lapset, ystävät, työtoverit Mia, Neena, Anni, Anna.
Kiitos Anna, minä, että annat itsesi kasvaa ja armollisesti itseäsi ohjata.



Ihanaa kevään tuloa kaikille.

Anna