Minun hevonen.

Sydän sanoi heti KYLLÄ! Sitten piti jäädä odottamaan järjen äänen löytämistä. Järkikin tuli lopulta päähän ja sain tehdä omanlaiseni ratkaisun tässäkin kohtaa. Välillä tulee ajatus laastarihevosesta, sitten totean mielessäni, että oli tai ei! Ei se vähennä sen arvoa taikka merkitystä minulle.
Minun piti pitkään ja harkiten kuitenkin miettiä tarkoitustani ja selkeyttää tunnetilojani tämän varsan hankinnan kohdalla. "Sakke" saa minussa aikaan suuria tuntemuksia, vaikka yhteistä matkaa ei ole vielä kunnolla edes aloitettu. Kuvan kaunis oripoika tarrautui sydämmeeni kuvien välityksellä ja kunhan lumi peittää maan, saan hakea tämän ihanuuden kotiin. Aika näyttää, löysinkö tulevaisuuden periyttäjän ja jos ei arpaonni suosisi siinä, tästä pojasta tulee hurmuri lännenhevonen, MINUN HEVONEN!.
Tuntuu mahtavalle uskaltaa antaa itselleen ja omistautua omalle asialleen täydestä sielustaan ja kutsumuksesta.
Kyllä, minä olen Suomenhevosihminen, mistä sekin tulee, sitä en tiedä. eilen tallinkäytävällä minulta kysyttiin "Millaisesta hevosesta sinä unelmoit lapsena? Suomenhevosestako?"
Vastasin: "En muista haaveilleeni koskaan mistään hevosrodusta, väristä, oriista, tammasta.."
Siinä harjailtiin ja letiteltiin varsoja, kuin ponitytöt konsanaan, meitä oli parhaillaan karsinassa kolme aikuista naista :)
Sitten muistin, olinhan antanut toiveeni ilmoille lapsena, hevosesta josta haaveilin.
"Sen tulee olla kiltti." Ja niin taas minulle aukeni, "Minulla on ollut kilttejä hevosia, vain kilttejä".

Kiltiksi synnytään ja kasvetaan. Oikia määrä lettejä, vaalenapunaisine nauhoineen. Vastapainoksi satulan kantoa ja opettelua, elämän rajojen ja tehtävien ymmärtämistä.

Vanhempi hevosmies muistutti minua eilen taas siitä, että tärkeintä on kertoa hevoselle,
"Ettei kukaan halua tehdä sille mitään pahaa". Siinä minunkin kovuus taas katosi, putosi päältä niin kuin haarniska.


Tässä muutama kuva uudesta ihastuksestani <3







           Alla olevassa kuvassa ikää on vain vasta tunnin verran ja elämä virtaa jo kovaa vauhtia.

<3

Päivän ikäisenä.

Ryhdikäs "Sakke" 10 pv:n ikäisenä. (e. Jekkulan Lotte i. Autere ei. Lorentso ii. Humeeti.)

-Anna

Ruorissa.

Kuka astuu ruorin taakse silloinkin, kun mastoissa siintää myrskytuulet?
Jos elämäsi olisi laiva, millaisella merellä sinä juuri nyt seilaisit? Tyynellä, jossa aurinko kimaltaa kultahippuina veden pintaa? Isoilla aalloilla, joissa keinuminen voi joko vapauttaa sinut tai vangita pelkäämään sen voimaa ja mahtia? Tuulessa ja tuiskussa, jossa et näe eteesi, et tiedä missä olet?
Myrskyssä, joka tuntuu voittavan sinut, saavan sinusta otteen?

Kuka laivaa keinuttaa tai paremminkin mikä?
Keitä sinun laivasi miehistöstä löytyy?
Kuka hävisi aaltojen jo tullessa, kuka katosi tuulessa ja tuiskussa, kenet menetit myrskyn silmään?

Kenet sinä tarvitset omaan miehistöösi, kuka on korvaamaton?

Korvaamaton.

Ruorissa oleminen ei ainakaan ole helppoa, sen voin sanoa. Ruorin taakse tulee aina jonoa ihmisistä, jotka haluaisivat kaapata purjeet omiin käsiinsä. Jonoa niistä jotka antaisivat sinun laskea jo purjeesi, vaikka vastahan seilaamaan lähdit. Niitä jotka vievät kompassisi ja kohauttavat olkapäitään sen löydyttyä.

Kuitenkin on varmaa, että vain sinä, minä voimme ruorista luopua ja antaa jonossa olevien asioiden, ihmisten töytäistä meidät pois asemastamme. Asemaa rakentaessa huomaamme, kuinka yhä useampi on tietävinään matkamme kartalla paremmin. Kiertelemme ehkä joutumasta myrskyn silmään, mutta hukkaamme aikaa, miksi emme kulkisi suorempaa tietä? Matkaammeko aallon harjoilla useammin ehkä kuin haluaisimme?

Aallon harjalla, lujaa ja korkeaa. Meren pohjassa, syvällä savessa.

Jos elämämme on mennäkseen niin, etä silloin kuin menee lujaa menee todella! Ja kun aallonharjakko sortuu, sortuu kaikki rakennelmat joita olemme pitäneet vaivihkaan yllä, suhteet, mielipiteet, luovumme kruunusta päälaelta, jonka luulimme meille kuuluvan.
Voisin sanoa, että: Kuninkaaksi pääse sotimalla, muttei merimies tervehdi univormutta epärehellistä kapteeniaan.

Mietin siis asioita omalla matkallani ja tapahtumia jotka ovat vieneet minua tähän päivään.
Haluaisin sanoa, että matka on ollut mutkainen, mutta kuitenkin aikajana näyttää toista. Mutkaiset ovat siis olleet tunteeni ei visioni. Olen ollut tunteiden aalloilla ja paiskautunut kiviseen rantakalliion monesti. Saanut turpaani käden väännön jälkeen. Visiostani en ole koskaan luopunut ja valkoista lippua ei ole tarvinnut heilutella. Sen lipun olen kyllä nähnyt minä ja monesti, toisinaan vailla itsekkyyttä tai petollisuutta toisinaan niiden kanssa.
Tänä päivänä laivaani mahtuu vain aitoudella varustetut matkustajat ja mihistö.
Miehistöni on mitä suuremmoisin, se on todella niin vahva kuin heikoin lenkkinsä ja se heikoinkaan ei ole heikko, on vain herkkyys reagointiin vähemmästä.
En vaihtaisi miehistöstäni ketään tai mitään. En antaisi pois, mutta luopuisin heti tarvittaessa. Antaisin kompassin omaa matkaa varten ja käskisin pysymään tiukasti omassa ruorissa!
Jonain päivänä kenties laivamme kohtaisivat ja hänellä olisikin mukanaan jo oma miehistö, purjeet ja ankkuri jolla pysähtyä.
Emme siis tarvitse ihmisiä ympärillemme ketjut kaulassa, emme haluakkaan oikeasti, luulemme että elämämme on rikkaampi jos saamme pitää kaiken ympärillä olevan samanlaisena ja ne ihmiset rinnallamme. Muutos on vievä ja tuova. Se on rikkaus ja se on häviö. Eteenpäin kulkiessa joku jää satamaan vaikket niin tahtoisikaan, mutta muista että sen tulee olla niin. Mitään ei tapahtu umpimähkään, kaikki tapahtuu sinun ja minun omista teoista, sanoista, valinnoista.

Kun laskee irti, saa enemmän, saa kaiken.
Kaikesta, ei kuitenkaan ehkä pysty luopumaan ja silloin on vain hyväksyttävä se mitä on ja tulee eteen. Egohan se kyllä muistuttaa, jos liian kanssa yrität matkata henkisen kasvusi aallon harjalla, mutta sekin tulee vain hyväksyä. Ego on merimies matkallasi, josta tuskin pääset eroon, mutta hiljentää sen voi. Toisinaan sitä saattaa oikein tähyillä taivaanrantaa kaukoputkin, etsien omaa egoaan, siitä olisi niin helppo ottaa kiinni ja takertua. Tosinaan ankkuroimme itsemme asioihin pitkäksikin aikaa, odottaessamme tuulta, jotka laskee irti, antaa vauhtia. Se tuuli olet todellinen sinä. Sinä, ainoastaan voit muuttaa suuntaa ja hidastaa, lujentaa vauhtia. Sinä, irrotat otteen tai tartut tiukemmin. Nostat leukaa ja käden otsallesi joko varjoastaen auringon säteitä tai tervehtimällä omaa kapteeniasi.

Eikä tarvitse pelätä, että joku toinen ihminen olisi sinua parempi, pah! Kaikilla meillä on prikulleen samat esteet ja kuoppaset mäet, eri muodoissaan vain jokaisella. Ja muista, että se jolle annetaan, luopuu myös itse.


-AP

Elämä on tarua ihmeellisempää.

Minun Ankkurini.

Minun miehistöä!

Minä ankkurina, Leenun ja Sohvin yhteisen taipaleen alussa.

Kun aallot keinuttaa, pitää hakea kompassin suuntaa tarkemmin.

Satama löytyy aina, kun määränpää on hukkua.

Purjeet, ne laskee, ne nousee.

Ruorissa, minä.

Dont steal, let the horse find you.

"For a lot of people it’s about self-discovery, finding things you need to adjust, change, or improve. When you find that the horse is compelled and interested in you, something in you changes. That can be healing or move you deeply. There’s a difference between mastering something physical and working with an animal. There’s a spiritual component to working with a horse. You’re dealing with the spirit of a live animal that thinks and makes decisions. In nature this animal would have nothing to do with you. 'NATURAL HORSEMANSHIP' is just words. It’s not natural at all. There’s an abundance of trust that must be developed for you [by the horse]. Imagine if humans were that pliable." - Buck Brannaman.

Olen huomannut kuinka lainaan, siteeraan kopion aina jonkun suuren, mahtavan, opettajan, mestarin tekstejä ja sitten voin rauhassa kertoa saman asian omalla kielelläni, omilla sanoillani. Toisinaan tarvitset sitä, mutta tänään tajusin (1min sitten), että minullahan on jo tämän päiväiseen kirjoitukseeni omat sanani joita lainata, mahtava tunne! Siis kerrottakoon että juoksin äsken jo julkaistuani tämän tekstin takasin koneen äärelle, kun mieleeni pulpahti oikeat sanat, jotka olikin minun omiani, ei Brannamanin, ei Huntin, ei Dalai-Laman, vaan MINUN Anna Porolan. Jätän silti tuon yllä olevan, koska siitä ajatus lähti kumpuamaan.

Työni, media ja omat hevoseni ovat taas tuoneet minut mietiskelemään ja havannoimaan erilaisia hevosmiestaitoon, hevosten kouluttamiseen liittyviä aiheita, tilanteita ja asioita.
Tämä teksti on peräisin kirjoittamastani artikkelista, tässä se on minun kirjoittamassa muodossa, ennen toimituksen ediointia.
"Ei ole yhdentekevää mitä luonnollisen hevosmiestaidon kerrotaan olevan. On hyvä olla tarkkaavainen missä yhteydessä siitä puhutaan. Hevoselle ei koskaan tule olemaan luonnollista kantaa ihmistä selässään, mutta hevosmiestaitojen oppiminen voi antaa mahdollisuuden työskennellä hevosten parissa, niin ettei se ylikuormita hevosta. Tiedostamalla oppisi, et saata oikeuttamaan itseäsi tekemään epäreilusti hevosta kohtaan" (Anna Porola, Hippos 2/2014)


Jotkut tekstit puhuttelevat heti, toiset selviävät sinulle vuosien päästä.

En muista enää haastateltavan nimeä, mutta aikaa on vuosia siitä kun näin tämän lauseen eräässä ruotsalaisessa hevoslehdessä. Se meni jokseenkin näin:

"If someone says he is a horsewhisper take your wallet and run as fast as you can in the other direction"

Kun tein ensimmäisiä omia kotisivujani ja yhdeksi otsikoksi muodostui "Luonnollinen hevosmiestaito" Muistan, kun en saanut siihen osioon mitään tekstiä aikaiseksi ja kun näin tämän tekstin, halusin välittömästi ottaa sen sivuilleni -Joku oli pukenut sanoiksi sen mitä minä en uskaltanut silloin sanoa ääneen, saatika kirjoittaa oma nimi alla. Kun aukaisit linkin, tämä teksti ilmestyi, kuin lakana tyhjälle sivulle. Nyt tajuan kyllä miksi näin oli ja kaikessa huumorissaankin, tuon lauseen alta löytyy totuus, jota oli vaikea uskoa ja nyt olla uskomatta.

En voi kuitenkaan kirjoittaa ettenkö olisi koskaan käyttänyt sanaa luonnollinen hevostaito, koska olen. Olen myynytkin sillä kurssin, koska tiesin sen kuulostavan ihmisten korvaan hienolle, mahtavalle, taian omaiselle. Ajattelin todella, että haitanneko tuo?..Nyt se vähän muistuttelee minulle, mutta vain ajasta jolloin en osannut pukea sanoiksi, sitä mitä olin tehnyt jo lapsesta saakka hevosteni kanssa, onnistuen, epäonnistuen, löytäen, hukaten. 

Kurssin aloitettua huomasin kuitenkin nopeasti, etten ollutkaan rauhallisuudessani ja hitaassa tempossani yhtään niin kiinostava hahmo, kuin jotkut toiset. Ihmiset olivat saaneet shown ja minä yritin vaatimattomuudessani vain kouluttaa hevosia, ihmistä.

Uskallan sanoa nyt, että mielestäni kaikki luonnollinen poistuu siinä vaiheessa, kun ihminen haluaa sitoa itsensä hevoseen. Oli aikoja jolloin luulin, että hevosen tulee kulkea perässäni irti ja liikkua jalkojeni lailla, että se tai ne asiat tekisivät minusta hyvä ja taitavan kouluttajan. Nykyään ymmärrän sen olevan egoni joka haluaa toimia noin, en minä ja pystyn tekemään valintoja tietoisempana omista tarpeistani ja haluuistani ja ymmärän mikä tai kuka minua liikuttaa milloinkin.

Meni kauan aikaa huomata, että se todella en ollutkaan minä, vaan egoni joka halusi nuita asioita. Dont steal, let the horse find you. Älä siis varasta, vaan anna hevosen löytää sinut ja sinun se. Anna valintojen olla avoinna. Tänä päivänä minulle kaikessa on kyse valinnoista ja siitä ettei hevoseni tarvitse pelätä valitessaan väärin. Siellä kohdassa minä olen auttamassa, kuin tien viittana tiellä, hevosen omalla tiellä, jossa sitä rohkaistaan olemaan itsenäinen, hevonen. Ego, kulkee mukana, se on vaikea hiljentää ja lähes mahdoton kytkeä pois päältä, siihen on luultavimmin pystyneet vain vuosikymmeniä oman henkisen kasvun ja tietoisuutta harjoittaneet munkit, zen-mestarit. Teen siis vääriä valintoja, ymmärräthän että se olet sinä joka valitsee väärin, ei hevonen. Hevosella on tieto vain omasta tarpeen tuotoksesta ja se valitsee sen tiedon siivittämänä, mihin asettuu maaten levähtämään? Millaista ruokaa se voi syödä? Missä se on turvassa?...

Hevosen ei koskaan tarvitse enää kulkea perässäni, olen ehkä enemmän tyytyväinen siihen että se huomaa minut ja minä sen ja sitten me voidaan kulkea omia teitämme. Ja juuri tässä kohtaa huomaan, että olen hevosten ympäröimänä, juuri sillä hetkellä kun luovun, luovutan, lasken irti egoni otteesta.

Ole siis tarkkana mitä sinulle kerrotaan, myydään, tarjotaan, sillä kaikki ei todella ole siltä miltä näyttää ja uskalla haastaa tämänkin tekstin kirjoitta(jat). Onko se egoni vain minä, joka halusi tämän tekstin julkaista kaikille luettavaksi? Siinäpäs pähkinää purtavaksi ja lisäisin vielä, että kokeileppas saatko kiinni siitä tunteesta, ajatuksesta, ahdistuksesta, mahtipontisuudesta, kun egosi sinua kuljettaa ja huomaa että voit antaa sen olla..Voin luvata, että päivässäsi on usempi hetki tulla tietoisemmaksi ja kehittyä omassa itsessään paremmaksi minäksi.

Ego ei asu täällä, sen on jättänyt jälkensä, vain jälkensä.

-Anna

Oppijana, "minä".

Harjoitus kulkee mukanani ratsastaessa, elämässäni ja kun ohjaan ihmisiä. Joinakin päivinä on jokseenkin armollistakin sanoa itselleen, hevoselle, oppilaalle "Irti jaloistani, irti käsistäni!" Muuta ei tarvita.
Kuulin sen vuosia sitten oman ohjaajani suusta, voin kertoaa etten ymmärtänyt alkuunkaan mitä se piti sisällään. Se tuli painokkaasti, vaativasti ja samalla siinä oli jotain todella vapauttavaa ja armollista. Ratsastin hevosta silloin, tai korjaisin nyt; kannoin hevosta, luulin että minun täytyy. Ei kukaan tai mikään ollut kertonut minulle tuota ennen, että hevonen voisi olla höyhenen kevyt, minun käsilleni, minun jaloilleni, minulle. Minä voisin olla kevyt mieleltäni, täysin avoin ja auki maalimalle, hevoselleni.
Ohje ei ollut tarkoitettu tekniikaksi, jonka voisin oppia, se oli mielentila, johon saattaisin eräänä päivänä päästä, jos antaisin sen mahdollisuuden itselleni.

-Sinun tarvitsee löytää se itse!
Mikä? Kysyin itseltäni, enkä saanut vastausta.
Opettajaltani en kysynyt, koska tiesin että kysymys olisi ollut turha.
Se mitä opettajani halusi silloin jo minulle sanoa oli, "Anna hevosen kantaa, anna elämän kantaa!" Irti jaloistasi, irti käsistäsi! Ole auki maailmalle, sen viesteille, anna itsesi loistaa omassa valossasi ja anna hetken pysähtyä, olessasi tietoinen silti kaikesta ympärilläsi.

Hain kauan oikeanlaista tekniikkaa selvittääkseni tuon lauseen syvimmän viestin. Hain sitä eri paikoita, opettajilta, hevosista, jopa kirjoista, hevoskirjoista (rehellisyyden nimissä haluan mainita, että etsin vieläkin)
Sinun tarvitsee löytää se itse! MIKÄ?
Eikö opettajani voinut aukaista minulle tekniikkaa, ajatusta lauseiden takana? Helpottaa etsimistäni. Nopeuttaa kenties pääsemistä päämäärääni? Olin niin tottunut saamaan asioille aina vastauksen. En vain tuolloin ymmärtänyt, että nämä vastaukset jotka olin saanut, jotka oli toisten ihmisten  kokemuksen värittämiä olivatkin nyt esteenä ja painolastina, maneereina minun oppimisessa ja ymmärtämisessä.
Halusin kovasti tukeutua jo olemassa olevaan tietooni ja osaamiseeni. En ymmärtänyt lainkaan, että juuri nistä minun oli ravisteltava ensin itseni irti. Ne olivat painavimmat punnukset lahkeissani ja hioissani. Ne vetivät minua alaspäin, sitä kaikkea minä kannattelin ja hevosta. Ratsastukseni oli kannattelua, asioiden peittelyä, itseni jääväämistä.

Olen tarkastellut itseäni oppilaana viime vuosina ja olen alkanut kuulla myös asioita enemmän. Millainen oppija olen? Millaisia vaikeuksia minulla on ratsastukseni suhteen? Missä asioissa olen luonteva?  Mihin voisin yltää kurottamatta jos keskittyisin ja laittaiin itseni todella likoon?
Tätä kirjoittaessani tulee vahva ajatus päähäni, -Sen jälkeen, kun kuulin tuon lauseen ensi kertaa -Sinun täytyy itse löytää, korviini ei ole kantautunut lauseita: Sinä et pysty. Sinä et osaa. Olet kelvoton, sinusta ei tule koskaa kaltaistani ratsastajaa, hevosten kouluttajaa. Tai niin on voitu sanoa, mutta en ole enää kuullut.
En voi olla liikuttumatta juuri nyt. Niin se todellakin on. Ajatelkaa, miten ihana, turvallinen matka minulla on ollut oppijana. Ethän ajattele, että helppo!? Ei, ei todellakaan, sitä se ei ole ollut. Se on ollut mahtava, avartava, kipeä, vaikea, ravistava, ravitseva, hullu, järjetön, värikäs, masentava, täynnä naurua ja kyyneliä.
Se että tein aikoinani valinnan löytää ratsastukseeni jotain toisenlaista, on ollut minun elämäni tärkeimpiä valintoja.

En ole siis löytänyt vastauksia ratsastukseeni hevoskirjoista, videoista, lehdistä vaikka pidänkin niiden katselemisesta aina toisinaan. Enkä suinkaan kertomalla tuon tarkoita, etteikö niitä kannattaisi tutkistella ja kerääntyä vaikkapa porukassa ja katsoa yhdessä hienoja ratsastus suorituksia, koulutus metodeja ja tutustua toisten kulttuurien värittämään materiaaliin. Kaikki on vievä eteenpän, jos niin sallit, mutta muista jos se alkaa jarruttaa sinua, vetämällä syrjään se ei kenties ole ollut sinua varten. Kaikkea ei pidä apinoida!
Ei pidä siis liiaksi uppoutua maailmoihin mihin nuo tuhannet julkaisut ja pätkityt videot meitä vievät.
Jokainen ratsastaja saadaan näyttämään virheettömältä, täydelliseltä, mahtavan taitavalta ja järkkymättömältä, jos otetaan kuvatusta materiaalista 5min pätkä. Rohkeaa olisi kuvata vaikka 40min ja näyttää koko filmi maailmalle, vai olisiko? Rohkeaa vai itsensä laskemista arvostelun, juonittelun, pilkan, jumaloinnin kohteeksi?

Viime aikoina on netissä kiertänyt haasteita erilaisista videoista ja kuvien jakamisesta toisten ihmisten kesken. Osallistuin itsekkin haasteeseen ja huomasin jopa, että en ole monesti niin luontevasti, itsenäni antanut ihmisten (maailman) itseäni nähdä oman hevoseni selässä ja se oli vapauttavaa ja puhdistava kokemus! Se oli ennenkaikkea lapsekasta, hauskaa ja ravitsevaa. Olin uskomattoman ylpeä itsestäni tuon epävirallisen suoritukseni jälkeen ja janosin lisää samaa. Odotin innolla mitä muut keksivät ja mitä leikkisyys ja tällainen vapaa huvittelu saa ihmisissä aikaseksi, kuka saa hulluimman palkinnon ja kuka uskaltaa heittäytyä leikkiin mukaan? Päivien mittaan tunne alkoi kuitenkin muuttua. Aloin olla tietoinen siitä, etten enää ollutkaan niin vapautunut videosta jonka julkaisin vaan aloin tarkastella sitä kerta toisensa jälkeen nähdäkseni siinä VIRHEITÄ! Miksi??
Miksi annoin olemattoman lamaannuttaa ja masentaa itseäni? Teki mieli jopa poistaa video hetken..
Se mistä olin ollut iloinen ja ylpeä, jäi omien epävarmuuksieni alle hetkessä! Masensin itseni olemattomilla kuvitelmilla.
Kuinka monesti me teemme itsellemme tuon saman? Hevosen selässäkin hetken olet voittaja ja toisessa kulmassa menetät kaiken, tai siltä se tuntuu. Se tuntuu tapahtuvan niin nopeasti ja salakavalasti, etten pysty pysäyttämään ennen kuin on liian myöhäistä. Miksi sitten laskea itsensä kerta toisensa jälkeen samaan tragediaan? Koska se on ELÄMÄÄ! Ei elämä ole piileskelyä, riskien välttelyä, pelkäämistä varten. Elämässä tulee ryvettyä, itkeä, parkua ja maata välillä ojassa, eikö niin? Kun saa tapeekseen mistä vain, voi huuta huutaa ääneen, tai sanoa hiljaa mielessään:
Irti minun jaloistani, irti minun käsistäni!!

Saat aina uuden mahdollisuuden ja masennuksen, mutta tietoisuus siitä etten takerru niihin ja ettei masennuksesi tai onnesi ole yhtäkuin sinä, saat vallan hallita omaa maailmaasi ja myös sitä mitä siihen lasket tulevan ja mitä annat pois. Näet kyllä kaiken, mutta mitä katsot? Suurimman osan ajasta katsot itseäsi läpi omien ehdollistumisiesi, vuorovaikutusmalliesi, kulttuurisi, oppimasi. Havahdu hetkeen, jossa katsotkin iteäsi itsesi ulkopuolelta niin kuin parhaimmillasi katsot ja ymmärrät hevostasi. Ilman opettajaasi, guruasi, ystävääsi, vanhempaasi, ilman koulukuntaa, ilman mielipiteitä! Sinä katsot ja näet. Sinä koet ja kuulet.
Lainaan juuri tutuksi tulleen kirjailijan Anthony De Mellon kumartamatonta tekstiä, kirjasta Havahtuminen.

-Tärkeää ei ole tietää, kuka "minä" olen tai mikä "minä"on. Ette saa sitä koskaan selville. Sille ei ole sanoja. Tärkeää on pudottaa leimat pois. Kuten japanilainen zen-mestari sanoo: "Älä etsi totuutta, heitä pois vain mielipiteesi." Heittäkää pois teorianne, älkää etsikö totuutta. Ei totuutta etsitä. Jos ette olisi täynnä mielipiteitä, tietäisitte.
Kirjassa olisi tekstiä minun uudelleen kirjoittaa ja lainata roppakaupalla, mutta tarkoitushan ei ole että syötän jotain mistä itse koen saavani sisältöä teille. Niin vaikeaa, kuin se vieläkin minulle on suljen kirjan nopeasti, ettei pian uusi, minulle tärkeäksi muodostunut kohta hypi omaan kirjoitukseeni.

Ei leimausta, ei mielipiteitä, ei teoriaa. Mitä sitten jää jäljelle?
Miten toisin tämän omaan ratsastukseeni ja siihen kuinka kohtaan hevoseni ennen ja jälkeen selkään nousun.
Kun opettaja ohjaa, ravistamaan taakan pois harteilta ja laskemaan irti. Mitä se voisi käytännösä tarkoittaa? Mikä olisi siihen rinnastettava tekninen oppi joka olisi helppo antaa jokaisen käteen? Olen yrittänyt keksiä oikotietä antaa ihmisille samaa missä minulla on kestänyt löytää toistakymmentä vuotta ja jossa matkani jatkuu edelleen. Olenko hullu! Onko ihmekkään, että koen paljon ristiriitaa ja vaikeuksia opettaa, kun yritän antaa jotain mahdotonta. En voi kertoa kellekkään, kuinka paljon tai vähän. -Se pitää itse löytää. Minäkin olen vain kuormittaja suurimmaksi osaksi aikaa ja aina kun olen todella opettamassa ja neuvomassa, vienkin oikeasti ihmistä kauemmas omasta tietoisuudesta ja oman tunnun löytämisessä. Havahdu ensi kerran siihen hetkeen, jossa laskenkin sinut ratsastamaan, olemaan hevosesi kanssa kahden. Se ei tarkoita täydellistä hiljaisuutta, hetkessä voi olla ääntä, melua, tunteita sinunkin ulkouolelta. Havahdu siihen miltä se tuntuu. Tuntuuko sinusta, että tarvitset minua tai ryhmääsi? Menetätkö jotain, vai saatko?
Yksi elämäni suurimmista oivalluksista on ollut huomata, että pärjään itsekseni, koska minulle on annettu jo niin paljon matkaevästä. Kun tulee aika tarvita lisää, se tulee eri syistä, kuin aikaisemmin luulin. En tarvitse tekniikkaa, ennen kuin olen läsnä sitä harjoittamaan.

Jos mietin joogaa ja ihmisten suhtautumista siihen. On hyvin selkeää, että oman vartalon tuntemusta ei voi sivuuttaa, eikä tuntemuksia. Joogaaminen voi parhaillaan näyttää kauniilta taiteelta, kun ihminen on läsnä liikkeessään, hengitykessään ja tuntemuksissaan.
-Kun sinusta tuntuu, että sinun täytyy tehdä enemmäm, hidasta vauhtia.
Tuo ohje on jooga-ohjaajani suusta lausuttu ja saman on kertonut minulle ratsastukeni ohjaaja vain eri sanoja käyttäen
-Anna hetken pysähtyä harjoitukseen ja anna sille kaikki aika mitä se ottaa.

Luulen, että oli kyse sitten jousiammunnasta, karatesta, uinnista, jonkun instrumentin soittamisesta, ohje on aina sama. Ainut mikä muuttuu on asia ja oppimisen taso. Kuitenkin on hyvä muistaa, että vaikka kuinka harjoittelisi, ei välttämättä saavuta tekniikassa ylintä tasoa (ihmisen keksimä). Mutta tarviiko edes?
Entä jos osaisi hakea hevosen tarhasta täysin tietoisena. Varustaa tietoisena. Nousta selkään ja todella tuntea olevansa yhtä, ilman punnuksia, ilman vaateita, ilman mielikuvaa lähestyvästä harmaudesta. Niin kuin se 5min video, mutta antaa sen venyä tunniksi, kahdeksi, viikoiksi, vuosiksi..

Pitääkö siis maata mudassa yksin, ennen kuin edes ansaitsee saada mutkattoman ratsastus tuokion? Kärsimyksessä ja kipeässä on uuden alku ja kasvun mahdollisuus. Onnessa ja autuudessa sanotaan, ettei kasvu ole siellä.

Kasvua.

Olen alkanut löytämään uudenlaisen lähetymistavan olla itseni kanssa ja maailman, olen siis kärsinyt, kärsin. Olen ollut masentunut ja masennun edelleen. Ojassa tuntuu olevan oikein paikka jo minua varten, mutta myös tikapuut siltä pois. Se on toisinaan aika vaikeaa ja sottaista, siis elämä, mutta ilokseni olen huomannut sen ravitsevan minua niin, että kaipaan koko ajan vähemmän ja vähemmän palautetta, huomiota, materiaa, kuvioita. Matkaan nyt ajassa, jossa todella voisin muuttua, jos olisin valmis. En ole vielä, liian usein vielä herään aamulla ja olo on jokseenkin kuvottava, arvelluttava, vihainenkin. Pääni on täynnä mielipiteitä ja arvostelua, itseni ja muiden. Työni on niin henkilökohtaista, etten osaa erottaa itseäni ja työtäni erilleen. Ja mitä pidemmälle menen itseeni, sitä vaikeammaksi se tulee, koska on vain yksi "minä". Ei ole roolia, johon astun työssäni, oppilaana. Ei roolia äitinä, ei kenenkään tyttärenä tai aviopuolisona.

Kuka tai mikä sai meidät tuntemaan, ettei hevosen selässäkään saisi huokaista, olla oma itsensä, ilman jaettua roolia? Huokaisu täydessä tietoisuudessa tuo vastuuta, haluammeko ottaa sen vastaan?.
Aivot narikkaan, kirjan sivu 16 ja tänään opettelemme, kuinka hevosen saa liikuttamaan jalkoja ihmisen keksimään liikesarjaan nimeltä pohkeenväistö. Aivan sama, millainen päivä minulla tai hevosellani on. Enhän edes osaa lukea hevostani, miten siis tietäisin? Ai minäkö? Onko sillä mitään merkitystä? Eihän ketään kiinosta kuka minä olen, ei edes hevosta, koska se luimistelee minulle, eikä anna koskea. Hevonen inhoaa minua ja minä pelkään sitä, minäkin alan inhota sitä, vaikken edes ymmärrä mistä se johtuu. En uskalla kertoa siitä kenellekkään, mutta ihmettelen mistä ohjaajani näkee, kun se kertoo mitä minulle kuluu. Enhän ole koskaa kertonut, sanoin. Ajattelen: Ohjaaja on varmasti lukenut sen yhden kirjan enemmän, kuin minä tai suorittanut jonkun mahtipontisen radan, suorittanut päteevyyden, saanut kunniamerkin jonka vuoksi hän näkee "minut".

Hevonen peilaa ja sinä peilaat omaa maailmaasi. Ei ole yhtäkään asiaa jota hevonen ei huomaisi, kaukaakin. Ei ole ainuttakaan valhetta mitä voisit ylläpitää sen vierellä. Kaikki se ottaa, kaikki se antaa. Suoruudessa, ilman illuusiota, ilman peittelyä, raakana ja valmiina. Ystävänä ja vihollisena. Aina tietoisena.

Lause josta lähdin kirjoitukseeni, on tarkoitettu sinun mietintääsi ja tarkasteluusi miten haluat sitä käyttää. Vapautan kuitenkin meidät kaikki siitä, ettei se ole tarkoitettu teknisesti käytettäväksi, ennen kuin olet tietoinen tekemisestäsi. Tietoinen, että sinua ohjaa "sinä", eikä kenenkään muun aate, samaistus, mielipide, koulukunta.

Hyvä opettaja antaa sinun itse löytää ja rajata.

Irti siis jaloistasi , irti käsistäsi!
Elämä saa jäädä ja turhat asiat mennä.
Pois harteilta, omalla vastuulla.
Ilman punnuksia, ilman turhia kuvitelmia.
Aika saa pysähtyä ja kaikki se tieto ja taito mitä totuudessa tarvitsen,
SAAN.
ANSAITSEN.
JAAN.


-Anna

Buck Brannaman, moderni cowboy. Hippos 2/2014

Ensimmäinen oma kirjoitus on nyt julkaistu ja tuntuu kyllä hienolle.
Artikkeli muokkaantui aikalailla sellaiseksi joksi sen alunperinkin ajattelin. Pieniä näkemyseroja tietenkin päätoimittajan kanssa oli tekstin sisällöstä. 
Kuvien vähyys harmittaa, koska sain Saksasta aivan mahtavia kuvia käyttööni.
Hippos/srl ei vain hyväksy kuvia joissa ratsastetaan ilman kypärää, vaikka kuinka olisi kyse maiden kulttuuri erosta. Pientä holhouksen makua ehkä tunnen kielen päällä, mutta olkoot!
Laitan mahtavat kuvat jakoon omassa blogissani, oikein herra Brannamanin hyväksynnällä  ;)

IHMEITÄ. EI ILLUUSIOITA.

Elämän ihmeet ovat arjessa, ne ovat niin huomaamattomia sulautuen "näkymättömiksi" teoiksi, puheiksi, opetukseksi, että emme välttämättä huomaa niitä. Kun ajattelee "Ihmettä" tuntuu että sen pitäisi olla jotain todella suurta ja mahtipontista, eikö? Kuitenkin suurin ihme on pienin myötätuntoinen, epäitsekäs teko ja se aloittaa ketjun josta syntyy suuria asioita. Asioita jotka koskettavat yhä useampaa ihmistä, eläintä, luontoa.
Se pistää miettimään, että voiko edes olla niin, että ihminen voisi tehdä jonkun ison, mahtavan asian jonkun toisen puolesta tai hyväksi ilman, että siinä ei olisi edes hiukan seassa oman edun tavoittelemisen otetta?
Onko väärin saada samasta kauhasta itse, kuin toiselle antaa? Mitä jos kuitenkin uskoisi siihen, että omassa sisimmässään jokainen saa itse arvioida ja tunnistaa milloin antaa oikeista syistä ja milloin on jonkun otteessa.

Ihme, on tänä päivänä saada jakaa ajatuksiaan ihmisten kanssa, jotka todella välittävät ja ovat tukena silloin kun tarvitsee, tuntematta, että tarvitsee olla toiselle koko ajan. Ihme on, että saa herätä rakkaittensa viereltä ja tuntea heidän myötätuntoaan unenkin läpi. Ihmeeksi kutsun monesti sitä, että jaksan järjestellä toistenkin asioita keskellä omia ruuhkavuosiani.

Ihme on kohdata myötätuntoinen ihminen.

Mihin hävisi myötätunto? Odotamme sitä niin kovasti muilta, että unohdamme antaa sitä itse itsellemme. Olisiko mahdollista tänä päivänä tuntea hieman myötätuntoa omaa elämää ja valintojaan kohtaan.  Myötätunnossa ei vältelllä, ohiteta, vähätellä, otetaan lempeästi vastuuta omasta ja ei tuomita toisen näkemystä vaikka se olisikin täysin omaa ajatusta vastaa riitelevä.
Margit Sjöroos kirjoittaa kirjassaan Myötätunto:
-Myötätunto on herkyyttä aistia, tuntea ja tunnistaa omat tuntemuksensa, tarpeensa, stressi ja vireystila, samoin kuin omat tunteet, oma sisäinen puhe ja omat prosessit. Myötätunto on nöyryyttä ei nöyristelyä. Myötätunto edellyyttää, että meillä on taitoa ymmärtää omia ja toisten tunteita. Myötätuntoinen ymmärtää, mutta ei välttämättä hyväksy. Myötätunto ei tarkoita omista arvoista tai periaatteista luopumista.

"Myötätunto on lämpöä, lempeyttä,
joka kunnioittaa omia ja toisten lähtökohtia"

Jokaisella on omat lähtökohtansa elämän jokaisena päivänä. On se lähtökohta jona synnymme. Minne synnymme? Kelle synnymme? Miksi synnyimme? On myös lähtökohta, jonka voi valita joka päivä. Miten aloitan elämäni? Miten aion elää sitä? Kenen haluan kuuluvan siihen?

Mitä sitten jos tuntuu, että ei pystykkään itse vaikuttamaan elämänsä kulkuun, aivan kuin se olisi jo ennalta määrätty. Elänkö omaa elämääni vai jonkun toisen?
Luulen, että jokainen käy tämän keskustelun itsensä kanssa elämässään monet kerrat. Jos en elä siten, kuten haluaisin, mikä minua estää muuttamasta asioita ja mitä asioita minun tulisi muuttaa, jotta olisin elämässä kiinni kuten haluan. Kuka seisoo tielläni, kun haluan valita toisin? Kuka työntää lisää vauhtia, niin etten pysy enää matkassa, hädin tuskin roikkuen kiinni elämän lenkistä.
Voisinko pysähtyä sellaisen hetken äärellä jolloin tuntuu, että tukehdun ja hiljentyä päivänä jolloin rakkaus, tyytyväisyys, hetki omassa elämässä täyttää hetkellisesti koko sydämmen, sielun ja ruumiin.

Tämän päivän ihmeenä ja suuren hämmästelyn ja arvostuksen kohteeksi pääsee omissa ajatuksissani Äidit (huomaa että kuulun itsekkin tähän katekoriaan).
Tukena olevat. Vastustavat. Rakastavat. Huolehtivat. Epäitsekkäät, Itsekkäät. Pelokkaat. Ahdistuneet. Onnelliset. Kiireiset. Mekkoon pukeutuneet. Työhaalareihin sonnustautuneet. Kotiäidit. Uraäidit. Äidit, omine haaveineen, unelmineen, toiveineen. Äidit jotka odottavat lastensa kasvamista, samalla toivoen, ettei ne ikinä kasvaisi. Äidit jotka ovat yksin. Äidit, jotka jättävät itsensä syrjään, kuvitellen, että joku ulkopuolinen taho antaa jonain päivänä mitallin siitä ettei ole elänyt itselleen enää vuosiin, koskaan. Äidit joita pidetään itsekkäinä, koska ei ole unohtanut mitä ja kuka oli/on ennen lapsia, aviomiestä, parisuhdetta.
Äitinä oleminen ei tarkoita, ettteikö ihmisellä saisi olla omaa identiteettiä. Tässä lapseni. Tässä aviomieheni. Tässä haaveeni ja unelmani. Tässä Minä. Miksi rakentaa illuusiota, kun tietää ettei se kannattele loputtomiin. Miksi Illuusion pitäminen, antaminen on hetkellisesti helpompaa?

Myötäelämisen pohja on lapsen ja äidin vuorovaikutuksessa, siinä, millainen peili äiti meille on.
Itsetuntemuksen ja läsnäolemisen taidon polku alkaa siitä, ettemme ohita omia kipeitä kohtiamme.
Emme liitä jotain riippuvuutta, vaikeiden asioiden käsittelyyn.
Tutustumalla itseensä löytää myös tien toisten luo.

Miten tämä liittyy hevosiin. Ei suoraan liitykkään. Mutta tie hevosenkin maailmaan alkaa siitä, kun pystyy kohtaamaan itsensä reilusti ja suoraan.
Huomaa kuinka paljon voit saada enemmän irti seuraavasta ratsastuksestasi, kohtaamisesta hevosen kanssa, kun et asetakkaan omaa etuasi edelle ja täytät hetken tietoisesti myötätunnolla ja annat itsesi olla SINÄ.

Ihme on että sain kirjoitettua tänä aamuna. Myönnän kuitenkin olleeni hiukan itsekäs, koska minä tarvitsin tätä. Tarkoitus oli kirjoittaa nopeasti, ottaa siis mahdollisemman vähän aikaa itselleen ja omille tarpeilleen. Huomaan kuitenkin tässä kohtaa, kun lapseni on kömpinyt syliini nukkumaan ja kirjoitan yhdellä kädellä, että aika kului huomaamatta taas. Tarvitseeko minun nyt tuntea huonoa omaatuntoa, koska emme ehtineet ulos, vai suljenko nyt koneen ja annan myötätunnon itseäni kohtaa tulla ja ihastelen kauneutta joka on sylissäni. Uskon, että tarvitsemme molemmat myös tällaista hetkeä.

Aurinkoista ja ihmeiden täyteistä viikonloppua.

-Anna

Unelman äärellä.

Itselle antamista.

Äitejä, ihmeitä.

Ei illuusiota. Hilla ja minä Saksassa, Buck Brannamanin klinikalla.

Minä ja hevoseni. Ennen muuta. (v.2000)

Tervetuloa Uusi Vuosi 2014!

Kiinalaisen kalenterin mukaan vuosi 2014 on Hevosenvuosi.

 Se kuulostaa ja tuntuu oikealta myös minun almanakkaa ajatellen :)

Vuosi 2013 oli antoisa, muutoksia täynnä, oman henkisen ja ihmisenä kasvun vaateliampia aikoja.

Kovasti on tehty töitä yhdessä kaiken eteen, kiitos siitä ihanille ihmisille.

Kiitos hevosillemme, jotka olette palvelleet ja kantaneet meidät vaikeidenkin aikojen ylitse.

Hevoset ovat löytäneet ihmisensä ja matkansa määränpään.

Ihmiset oman läsnäolon äärelle.

Luotan rohkeasti tulevaan vuoteen ja uskon, että tämä vuosi tulee olemaan hyvin merkityksellinen ja muistoihin jäävä kaikessa hyvässään mitä se meille tarjoaa.

Uskon uudistukseen, ryhmän voimaan ja siihen että kaikki menee parhain päin, kuten on tarkoitettu.

Eteeni on tullut jo uuden vuoden kahtena ensimmäisenä päivänä niin ihania asioita ihmisten ja hevosten antamana, olen oppinut myös itse antamaan ja laskemaan irti asioista jotka eivät kuulu minulle.

Teen ja annan rahkeitteni mukaan tänäkin vuonna, saappaistani en luovu koskaan.

Ilman ponnisteluja, kurotteluja, yrittämistä toivotan uuden vuoden tervetulleeksi!

 Kiinalaista kalenteria lainaten ja kiitollisena siitä mitä se kertoo.

Vuosi on suotuisa muutoksille. 

Ajasta hyötyvät etenkin ihmiset, jotka osaavat oikealla hetkellä tarttua tilaisuuteen ja hyödyntää uudet mahdollisuudet. 

Vuosi tuo mukanaan muutoksia, jotka vaikuttavat elämäntapoihimme jopa vuosikymenten ajan. 

Hevosen vuonna nuo muutokset tulevat vauhdilla. 

Kyytiin on hypättävä nopeasti tai jäätävä suosiolla sivusta katsojaksi. 

Välimuotoja ei juuri ole tarjolla.

Vuoden ensimmäisenä päivänä luottamus, hevonen kantaa ja ohjaa.

Omin askelin. Eemil ja hevosensa Vilauksen Tyttö <3