Oppijana, "minä".

Harjoitus kulkee mukanani ratsastaessa, elämässäni ja kun ohjaan ihmisiä. Joinakin päivinä on jokseenkin armollistakin sanoa itselleen, hevoselle, oppilaalle "Irti jaloistani, irti käsistäni!" Muuta ei tarvita.
Kuulin sen vuosia sitten oman ohjaajani suusta, voin kertoaa etten ymmärtänyt alkuunkaan mitä se piti sisällään. Se tuli painokkaasti, vaativasti ja samalla siinä oli jotain todella vapauttavaa ja armollista. Ratsastin hevosta silloin, tai korjaisin nyt; kannoin hevosta, luulin että minun täytyy. Ei kukaan tai mikään ollut kertonut minulle tuota ennen, että hevonen voisi olla höyhenen kevyt, minun käsilleni, minun jaloilleni, minulle. Minä voisin olla kevyt mieleltäni, täysin avoin ja auki maalimalle, hevoselleni.
Ohje ei ollut tarkoitettu tekniikaksi, jonka voisin oppia, se oli mielentila, johon saattaisin eräänä päivänä päästä, jos antaisin sen mahdollisuuden itselleni.

-Sinun tarvitsee löytää se itse!
Mikä? Kysyin itseltäni, enkä saanut vastausta.
Opettajaltani en kysynyt, koska tiesin että kysymys olisi ollut turha.
Se mitä opettajani halusi silloin jo minulle sanoa oli, "Anna hevosen kantaa, anna elämän kantaa!" Irti jaloistasi, irti käsistäsi! Ole auki maailmalle, sen viesteille, anna itsesi loistaa omassa valossasi ja anna hetken pysähtyä, olessasi tietoinen silti kaikesta ympärilläsi.

Hain kauan oikeanlaista tekniikkaa selvittääkseni tuon lauseen syvimmän viestin. Hain sitä eri paikoita, opettajilta, hevosista, jopa kirjoista, hevoskirjoista (rehellisyyden nimissä haluan mainita, että etsin vieläkin)
Sinun tarvitsee löytää se itse! MIKÄ?
Eikö opettajani voinut aukaista minulle tekniikkaa, ajatusta lauseiden takana? Helpottaa etsimistäni. Nopeuttaa kenties pääsemistä päämäärääni? Olin niin tottunut saamaan asioille aina vastauksen. En vain tuolloin ymmärtänyt, että nämä vastaukset jotka olin saanut, jotka oli toisten ihmisten  kokemuksen värittämiä olivatkin nyt esteenä ja painolastina, maneereina minun oppimisessa ja ymmärtämisessä.
Halusin kovasti tukeutua jo olemassa olevaan tietooni ja osaamiseeni. En ymmärtänyt lainkaan, että juuri nistä minun oli ravisteltava ensin itseni irti. Ne olivat painavimmat punnukset lahkeissani ja hioissani. Ne vetivät minua alaspäin, sitä kaikkea minä kannattelin ja hevosta. Ratsastukseni oli kannattelua, asioiden peittelyä, itseni jääväämistä.

Olen tarkastellut itseäni oppilaana viime vuosina ja olen alkanut kuulla myös asioita enemmän. Millainen oppija olen? Millaisia vaikeuksia minulla on ratsastukseni suhteen? Missä asioissa olen luonteva?  Mihin voisin yltää kurottamatta jos keskittyisin ja laittaiin itseni todella likoon?
Tätä kirjoittaessani tulee vahva ajatus päähäni, -Sen jälkeen, kun kuulin tuon lauseen ensi kertaa -Sinun täytyy itse löytää, korviini ei ole kantautunut lauseita: Sinä et pysty. Sinä et osaa. Olet kelvoton, sinusta ei tule koskaa kaltaistani ratsastajaa, hevosten kouluttajaa. Tai niin on voitu sanoa, mutta en ole enää kuullut.
En voi olla liikuttumatta juuri nyt. Niin se todellakin on. Ajatelkaa, miten ihana, turvallinen matka minulla on ollut oppijana. Ethän ajattele, että helppo!? Ei, ei todellakaan, sitä se ei ole ollut. Se on ollut mahtava, avartava, kipeä, vaikea, ravistava, ravitseva, hullu, järjetön, värikäs, masentava, täynnä naurua ja kyyneliä.
Se että tein aikoinani valinnan löytää ratsastukseeni jotain toisenlaista, on ollut minun elämäni tärkeimpiä valintoja.

En ole siis löytänyt vastauksia ratsastukseeni hevoskirjoista, videoista, lehdistä vaikka pidänkin niiden katselemisesta aina toisinaan. Enkä suinkaan kertomalla tuon tarkoita, etteikö niitä kannattaisi tutkistella ja kerääntyä vaikkapa porukassa ja katsoa yhdessä hienoja ratsastus suorituksia, koulutus metodeja ja tutustua toisten kulttuurien värittämään materiaaliin. Kaikki on vievä eteenpän, jos niin sallit, mutta muista jos se alkaa jarruttaa sinua, vetämällä syrjään se ei kenties ole ollut sinua varten. Kaikkea ei pidä apinoida!
Ei pidä siis liiaksi uppoutua maailmoihin mihin nuo tuhannet julkaisut ja pätkityt videot meitä vievät.
Jokainen ratsastaja saadaan näyttämään virheettömältä, täydelliseltä, mahtavan taitavalta ja järkkymättömältä, jos otetaan kuvatusta materiaalista 5min pätkä. Rohkeaa olisi kuvata vaikka 40min ja näyttää koko filmi maailmalle, vai olisiko? Rohkeaa vai itsensä laskemista arvostelun, juonittelun, pilkan, jumaloinnin kohteeksi?

Viime aikoina on netissä kiertänyt haasteita erilaisista videoista ja kuvien jakamisesta toisten ihmisten kesken. Osallistuin itsekkin haasteeseen ja huomasin jopa, että en ole monesti niin luontevasti, itsenäni antanut ihmisten (maailman) itseäni nähdä oman hevoseni selässä ja se oli vapauttavaa ja puhdistava kokemus! Se oli ennenkaikkea lapsekasta, hauskaa ja ravitsevaa. Olin uskomattoman ylpeä itsestäni tuon epävirallisen suoritukseni jälkeen ja janosin lisää samaa. Odotin innolla mitä muut keksivät ja mitä leikkisyys ja tällainen vapaa huvittelu saa ihmisissä aikaseksi, kuka saa hulluimman palkinnon ja kuka uskaltaa heittäytyä leikkiin mukaan? Päivien mittaan tunne alkoi kuitenkin muuttua. Aloin olla tietoinen siitä, etten enää ollutkaan niin vapautunut videosta jonka julkaisin vaan aloin tarkastella sitä kerta toisensa jälkeen nähdäkseni siinä VIRHEITÄ! Miksi??
Miksi annoin olemattoman lamaannuttaa ja masentaa itseäni? Teki mieli jopa poistaa video hetken..
Se mistä olin ollut iloinen ja ylpeä, jäi omien epävarmuuksieni alle hetkessä! Masensin itseni olemattomilla kuvitelmilla.
Kuinka monesti me teemme itsellemme tuon saman? Hevosen selässäkin hetken olet voittaja ja toisessa kulmassa menetät kaiken, tai siltä se tuntuu. Se tuntuu tapahtuvan niin nopeasti ja salakavalasti, etten pysty pysäyttämään ennen kuin on liian myöhäistä. Miksi sitten laskea itsensä kerta toisensa jälkeen samaan tragediaan? Koska se on ELÄMÄÄ! Ei elämä ole piileskelyä, riskien välttelyä, pelkäämistä varten. Elämässä tulee ryvettyä, itkeä, parkua ja maata välillä ojassa, eikö niin? Kun saa tapeekseen mistä vain, voi huuta huutaa ääneen, tai sanoa hiljaa mielessään:
Irti minun jaloistani, irti minun käsistäni!!

Saat aina uuden mahdollisuuden ja masennuksen, mutta tietoisuus siitä etten takerru niihin ja ettei masennuksesi tai onnesi ole yhtäkuin sinä, saat vallan hallita omaa maailmaasi ja myös sitä mitä siihen lasket tulevan ja mitä annat pois. Näet kyllä kaiken, mutta mitä katsot? Suurimman osan ajasta katsot itseäsi läpi omien ehdollistumisiesi, vuorovaikutusmalliesi, kulttuurisi, oppimasi. Havahdu hetkeen, jossa katsotkin iteäsi itsesi ulkopuolelta niin kuin parhaimmillasi katsot ja ymmärrät hevostasi. Ilman opettajaasi, guruasi, ystävääsi, vanhempaasi, ilman koulukuntaa, ilman mielipiteitä! Sinä katsot ja näet. Sinä koet ja kuulet.
Lainaan juuri tutuksi tulleen kirjailijan Anthony De Mellon kumartamatonta tekstiä, kirjasta Havahtuminen.

-Tärkeää ei ole tietää, kuka "minä" olen tai mikä "minä"on. Ette saa sitä koskaan selville. Sille ei ole sanoja. Tärkeää on pudottaa leimat pois. Kuten japanilainen zen-mestari sanoo: "Älä etsi totuutta, heitä pois vain mielipiteesi." Heittäkää pois teorianne, älkää etsikö totuutta. Ei totuutta etsitä. Jos ette olisi täynnä mielipiteitä, tietäisitte.
Kirjassa olisi tekstiä minun uudelleen kirjoittaa ja lainata roppakaupalla, mutta tarkoitushan ei ole että syötän jotain mistä itse koen saavani sisältöä teille. Niin vaikeaa, kuin se vieläkin minulle on suljen kirjan nopeasti, ettei pian uusi, minulle tärkeäksi muodostunut kohta hypi omaan kirjoitukseeni.

Ei leimausta, ei mielipiteitä, ei teoriaa. Mitä sitten jää jäljelle?
Miten toisin tämän omaan ratsastukseeni ja siihen kuinka kohtaan hevoseni ennen ja jälkeen selkään nousun.
Kun opettaja ohjaa, ravistamaan taakan pois harteilta ja laskemaan irti. Mitä se voisi käytännösä tarkoittaa? Mikä olisi siihen rinnastettava tekninen oppi joka olisi helppo antaa jokaisen käteen? Olen yrittänyt keksiä oikotietä antaa ihmisille samaa missä minulla on kestänyt löytää toistakymmentä vuotta ja jossa matkani jatkuu edelleen. Olenko hullu! Onko ihmekkään, että koen paljon ristiriitaa ja vaikeuksia opettaa, kun yritän antaa jotain mahdotonta. En voi kertoa kellekkään, kuinka paljon tai vähän. -Se pitää itse löytää. Minäkin olen vain kuormittaja suurimmaksi osaksi aikaa ja aina kun olen todella opettamassa ja neuvomassa, vienkin oikeasti ihmistä kauemmas omasta tietoisuudesta ja oman tunnun löytämisessä. Havahdu ensi kerran siihen hetkeen, jossa laskenkin sinut ratsastamaan, olemaan hevosesi kanssa kahden. Se ei tarkoita täydellistä hiljaisuutta, hetkessä voi olla ääntä, melua, tunteita sinunkin ulkouolelta. Havahdu siihen miltä se tuntuu. Tuntuuko sinusta, että tarvitset minua tai ryhmääsi? Menetätkö jotain, vai saatko?
Yksi elämäni suurimmista oivalluksista on ollut huomata, että pärjään itsekseni, koska minulle on annettu jo niin paljon matkaevästä. Kun tulee aika tarvita lisää, se tulee eri syistä, kuin aikaisemmin luulin. En tarvitse tekniikkaa, ennen kuin olen läsnä sitä harjoittamaan.

Jos mietin joogaa ja ihmisten suhtautumista siihen. On hyvin selkeää, että oman vartalon tuntemusta ei voi sivuuttaa, eikä tuntemuksia. Joogaaminen voi parhaillaan näyttää kauniilta taiteelta, kun ihminen on läsnä liikkeessään, hengitykessään ja tuntemuksissaan.
-Kun sinusta tuntuu, että sinun täytyy tehdä enemmäm, hidasta vauhtia.
Tuo ohje on jooga-ohjaajani suusta lausuttu ja saman on kertonut minulle ratsastukeni ohjaaja vain eri sanoja käyttäen
-Anna hetken pysähtyä harjoitukseen ja anna sille kaikki aika mitä se ottaa.

Luulen, että oli kyse sitten jousiammunnasta, karatesta, uinnista, jonkun instrumentin soittamisesta, ohje on aina sama. Ainut mikä muuttuu on asia ja oppimisen taso. Kuitenkin on hyvä muistaa, että vaikka kuinka harjoittelisi, ei välttämättä saavuta tekniikassa ylintä tasoa (ihmisen keksimä). Mutta tarviiko edes?
Entä jos osaisi hakea hevosen tarhasta täysin tietoisena. Varustaa tietoisena. Nousta selkään ja todella tuntea olevansa yhtä, ilman punnuksia, ilman vaateita, ilman mielikuvaa lähestyvästä harmaudesta. Niin kuin se 5min video, mutta antaa sen venyä tunniksi, kahdeksi, viikoiksi, vuosiksi..

Pitääkö siis maata mudassa yksin, ennen kuin edes ansaitsee saada mutkattoman ratsastus tuokion? Kärsimyksessä ja kipeässä on uuden alku ja kasvun mahdollisuus. Onnessa ja autuudessa sanotaan, ettei kasvu ole siellä.

Kasvua.

Olen alkanut löytämään uudenlaisen lähetymistavan olla itseni kanssa ja maailman, olen siis kärsinyt, kärsin. Olen ollut masentunut ja masennun edelleen. Ojassa tuntuu olevan oikein paikka jo minua varten, mutta myös tikapuut siltä pois. Se on toisinaan aika vaikeaa ja sottaista, siis elämä, mutta ilokseni olen huomannut sen ravitsevan minua niin, että kaipaan koko ajan vähemmän ja vähemmän palautetta, huomiota, materiaa, kuvioita. Matkaan nyt ajassa, jossa todella voisin muuttua, jos olisin valmis. En ole vielä, liian usein vielä herään aamulla ja olo on jokseenkin kuvottava, arvelluttava, vihainenkin. Pääni on täynnä mielipiteitä ja arvostelua, itseni ja muiden. Työni on niin henkilökohtaista, etten osaa erottaa itseäni ja työtäni erilleen. Ja mitä pidemmälle menen itseeni, sitä vaikeammaksi se tulee, koska on vain yksi "minä". Ei ole roolia, johon astun työssäni, oppilaana. Ei roolia äitinä, ei kenenkään tyttärenä tai aviopuolisona.

Kuka tai mikä sai meidät tuntemaan, ettei hevosen selässäkään saisi huokaista, olla oma itsensä, ilman jaettua roolia? Huokaisu täydessä tietoisuudessa tuo vastuuta, haluammeko ottaa sen vastaan?.
Aivot narikkaan, kirjan sivu 16 ja tänään opettelemme, kuinka hevosen saa liikuttamaan jalkoja ihmisen keksimään liikesarjaan nimeltä pohkeenväistö. Aivan sama, millainen päivä minulla tai hevosellani on. Enhän edes osaa lukea hevostani, miten siis tietäisin? Ai minäkö? Onko sillä mitään merkitystä? Eihän ketään kiinosta kuka minä olen, ei edes hevosta, koska se luimistelee minulle, eikä anna koskea. Hevonen inhoaa minua ja minä pelkään sitä, minäkin alan inhota sitä, vaikken edes ymmärrä mistä se johtuu. En uskalla kertoa siitä kenellekkään, mutta ihmettelen mistä ohjaajani näkee, kun se kertoo mitä minulle kuluu. Enhän ole koskaa kertonut, sanoin. Ajattelen: Ohjaaja on varmasti lukenut sen yhden kirjan enemmän, kuin minä tai suorittanut jonkun mahtipontisen radan, suorittanut päteevyyden, saanut kunniamerkin jonka vuoksi hän näkee "minut".

Hevonen peilaa ja sinä peilaat omaa maailmaasi. Ei ole yhtäkään asiaa jota hevonen ei huomaisi, kaukaakin. Ei ole ainuttakaan valhetta mitä voisit ylläpitää sen vierellä. Kaikki se ottaa, kaikki se antaa. Suoruudessa, ilman illuusiota, ilman peittelyä, raakana ja valmiina. Ystävänä ja vihollisena. Aina tietoisena.

Lause josta lähdin kirjoitukseeni, on tarkoitettu sinun mietintääsi ja tarkasteluusi miten haluat sitä käyttää. Vapautan kuitenkin meidät kaikki siitä, ettei se ole tarkoitettu teknisesti käytettäväksi, ennen kuin olet tietoinen tekemisestäsi. Tietoinen, että sinua ohjaa "sinä", eikä kenenkään muun aate, samaistus, mielipide, koulukunta.

Hyvä opettaja antaa sinun itse löytää ja rajata.

Irti siis jaloistasi , irti käsistäsi!
Elämä saa jäädä ja turhat asiat mennä.
Pois harteilta, omalla vastuulla.
Ilman punnuksia, ilman turhia kuvitelmia.
Aika saa pysähtyä ja kaikki se tieto ja taito mitä totuudessa tarvitsen,
SAAN.
ANSAITSEN.
JAAN.


-Anna

Buck Brannaman, moderni cowboy. Hippos 2/2014

Ensimmäinen oma kirjoitus on nyt julkaistu ja tuntuu kyllä hienolle.
Artikkeli muokkaantui aikalailla sellaiseksi joksi sen alunperinkin ajattelin. Pieniä näkemyseroja tietenkin päätoimittajan kanssa oli tekstin sisällöstä. 
Kuvien vähyys harmittaa, koska sain Saksasta aivan mahtavia kuvia käyttööni.
Hippos/srl ei vain hyväksy kuvia joissa ratsastetaan ilman kypärää, vaikka kuinka olisi kyse maiden kulttuuri erosta. Pientä holhouksen makua ehkä tunnen kielen päällä, mutta olkoot!
Laitan mahtavat kuvat jakoon omassa blogissani, oikein herra Brannamanin hyväksynnällä  ;)

IHMEITÄ. EI ILLUUSIOITA.

Elämän ihmeet ovat arjessa, ne ovat niin huomaamattomia sulautuen "näkymättömiksi" teoiksi, puheiksi, opetukseksi, että emme välttämättä huomaa niitä. Kun ajattelee "Ihmettä" tuntuu että sen pitäisi olla jotain todella suurta ja mahtipontista, eikö? Kuitenkin suurin ihme on pienin myötätuntoinen, epäitsekäs teko ja se aloittaa ketjun josta syntyy suuria asioita. Asioita jotka koskettavat yhä useampaa ihmistä, eläintä, luontoa.
Se pistää miettimään, että voiko edes olla niin, että ihminen voisi tehdä jonkun ison, mahtavan asian jonkun toisen puolesta tai hyväksi ilman, että siinä ei olisi edes hiukan seassa oman edun tavoittelemisen otetta?
Onko väärin saada samasta kauhasta itse, kuin toiselle antaa? Mitä jos kuitenkin uskoisi siihen, että omassa sisimmässään jokainen saa itse arvioida ja tunnistaa milloin antaa oikeista syistä ja milloin on jonkun otteessa.

Ihme, on tänä päivänä saada jakaa ajatuksiaan ihmisten kanssa, jotka todella välittävät ja ovat tukena silloin kun tarvitsee, tuntematta, että tarvitsee olla toiselle koko ajan. Ihme on, että saa herätä rakkaittensa viereltä ja tuntea heidän myötätuntoaan unenkin läpi. Ihmeeksi kutsun monesti sitä, että jaksan järjestellä toistenkin asioita keskellä omia ruuhkavuosiani.

Ihme on kohdata myötätuntoinen ihminen.

Mihin hävisi myötätunto? Odotamme sitä niin kovasti muilta, että unohdamme antaa sitä itse itsellemme. Olisiko mahdollista tänä päivänä tuntea hieman myötätuntoa omaa elämää ja valintojaan kohtaan.  Myötätunnossa ei vältelllä, ohiteta, vähätellä, otetaan lempeästi vastuuta omasta ja ei tuomita toisen näkemystä vaikka se olisikin täysin omaa ajatusta vastaa riitelevä.
Margit Sjöroos kirjoittaa kirjassaan Myötätunto:
-Myötätunto on herkyyttä aistia, tuntea ja tunnistaa omat tuntemuksensa, tarpeensa, stressi ja vireystila, samoin kuin omat tunteet, oma sisäinen puhe ja omat prosessit. Myötätunto on nöyryyttä ei nöyristelyä. Myötätunto edellyyttää, että meillä on taitoa ymmärtää omia ja toisten tunteita. Myötätuntoinen ymmärtää, mutta ei välttämättä hyväksy. Myötätunto ei tarkoita omista arvoista tai periaatteista luopumista.

"Myötätunto on lämpöä, lempeyttä,
joka kunnioittaa omia ja toisten lähtökohtia"

Jokaisella on omat lähtökohtansa elämän jokaisena päivänä. On se lähtökohta jona synnymme. Minne synnymme? Kelle synnymme? Miksi synnyimme? On myös lähtökohta, jonka voi valita joka päivä. Miten aloitan elämäni? Miten aion elää sitä? Kenen haluan kuuluvan siihen?

Mitä sitten jos tuntuu, että ei pystykkään itse vaikuttamaan elämänsä kulkuun, aivan kuin se olisi jo ennalta määrätty. Elänkö omaa elämääni vai jonkun toisen?
Luulen, että jokainen käy tämän keskustelun itsensä kanssa elämässään monet kerrat. Jos en elä siten, kuten haluaisin, mikä minua estää muuttamasta asioita ja mitä asioita minun tulisi muuttaa, jotta olisin elämässä kiinni kuten haluan. Kuka seisoo tielläni, kun haluan valita toisin? Kuka työntää lisää vauhtia, niin etten pysy enää matkassa, hädin tuskin roikkuen kiinni elämän lenkistä.
Voisinko pysähtyä sellaisen hetken äärellä jolloin tuntuu, että tukehdun ja hiljentyä päivänä jolloin rakkaus, tyytyväisyys, hetki omassa elämässä täyttää hetkellisesti koko sydämmen, sielun ja ruumiin.

Tämän päivän ihmeenä ja suuren hämmästelyn ja arvostuksen kohteeksi pääsee omissa ajatuksissani Äidit (huomaa että kuulun itsekkin tähän katekoriaan).
Tukena olevat. Vastustavat. Rakastavat. Huolehtivat. Epäitsekkäät, Itsekkäät. Pelokkaat. Ahdistuneet. Onnelliset. Kiireiset. Mekkoon pukeutuneet. Työhaalareihin sonnustautuneet. Kotiäidit. Uraäidit. Äidit, omine haaveineen, unelmineen, toiveineen. Äidit jotka odottavat lastensa kasvamista, samalla toivoen, ettei ne ikinä kasvaisi. Äidit jotka ovat yksin. Äidit, jotka jättävät itsensä syrjään, kuvitellen, että joku ulkopuolinen taho antaa jonain päivänä mitallin siitä ettei ole elänyt itselleen enää vuosiin, koskaan. Äidit joita pidetään itsekkäinä, koska ei ole unohtanut mitä ja kuka oli/on ennen lapsia, aviomiestä, parisuhdetta.
Äitinä oleminen ei tarkoita, ettteikö ihmisellä saisi olla omaa identiteettiä. Tässä lapseni. Tässä aviomieheni. Tässä haaveeni ja unelmani. Tässä Minä. Miksi rakentaa illuusiota, kun tietää ettei se kannattele loputtomiin. Miksi Illuusion pitäminen, antaminen on hetkellisesti helpompaa?

Myötäelämisen pohja on lapsen ja äidin vuorovaikutuksessa, siinä, millainen peili äiti meille on.
Itsetuntemuksen ja läsnäolemisen taidon polku alkaa siitä, ettemme ohita omia kipeitä kohtiamme.
Emme liitä jotain riippuvuutta, vaikeiden asioiden käsittelyyn.
Tutustumalla itseensä löytää myös tien toisten luo.

Miten tämä liittyy hevosiin. Ei suoraan liitykkään. Mutta tie hevosenkin maailmaan alkaa siitä, kun pystyy kohtaamaan itsensä reilusti ja suoraan.
Huomaa kuinka paljon voit saada enemmän irti seuraavasta ratsastuksestasi, kohtaamisesta hevosen kanssa, kun et asetakkaan omaa etuasi edelle ja täytät hetken tietoisesti myötätunnolla ja annat itsesi olla SINÄ.

Ihme on että sain kirjoitettua tänä aamuna. Myönnän kuitenkin olleeni hiukan itsekäs, koska minä tarvitsin tätä. Tarkoitus oli kirjoittaa nopeasti, ottaa siis mahdollisemman vähän aikaa itselleen ja omille tarpeilleen. Huomaan kuitenkin tässä kohtaa, kun lapseni on kömpinyt syliini nukkumaan ja kirjoitan yhdellä kädellä, että aika kului huomaamatta taas. Tarvitseeko minun nyt tuntea huonoa omaatuntoa, koska emme ehtineet ulos, vai suljenko nyt koneen ja annan myötätunnon itseäni kohtaa tulla ja ihastelen kauneutta joka on sylissäni. Uskon, että tarvitsemme molemmat myös tällaista hetkeä.

Aurinkoista ja ihmeiden täyteistä viikonloppua.

-Anna

Unelman äärellä.

Itselle antamista.

Äitejä, ihmeitä.

Ei illuusiota. Hilla ja minä Saksassa, Buck Brannamanin klinikalla.

Minä ja hevoseni. Ennen muuta. (v.2000)

Tervetuloa Uusi Vuosi 2014!

Kiinalaisen kalenterin mukaan vuosi 2014 on Hevosenvuosi.

 Se kuulostaa ja tuntuu oikealta myös minun almanakkaa ajatellen :)

Vuosi 2013 oli antoisa, muutoksia täynnä, oman henkisen ja ihmisenä kasvun vaateliampia aikoja.

Kovasti on tehty töitä yhdessä kaiken eteen, kiitos siitä ihanille ihmisille.

Kiitos hevosillemme, jotka olette palvelleet ja kantaneet meidät vaikeidenkin aikojen ylitse.

Hevoset ovat löytäneet ihmisensä ja matkansa määränpään.

Ihmiset oman läsnäolon äärelle.

Luotan rohkeasti tulevaan vuoteen ja uskon, että tämä vuosi tulee olemaan hyvin merkityksellinen ja muistoihin jäävä kaikessa hyvässään mitä se meille tarjoaa.

Uskon uudistukseen, ryhmän voimaan ja siihen että kaikki menee parhain päin, kuten on tarkoitettu.

Eteeni on tullut jo uuden vuoden kahtena ensimmäisenä päivänä niin ihania asioita ihmisten ja hevosten antamana, olen oppinut myös itse antamaan ja laskemaan irti asioista jotka eivät kuulu minulle.

Teen ja annan rahkeitteni mukaan tänäkin vuonna, saappaistani en luovu koskaan.

Ilman ponnisteluja, kurotteluja, yrittämistä toivotan uuden vuoden tervetulleeksi!

 Kiinalaista kalenteria lainaten ja kiitollisena siitä mitä se kertoo.

Vuosi on suotuisa muutoksille. 

Ajasta hyötyvät etenkin ihmiset, jotka osaavat oikealla hetkellä tarttua tilaisuuteen ja hyödyntää uudet mahdollisuudet. 

Vuosi tuo mukanaan muutoksia, jotka vaikuttavat elämäntapoihimme jopa vuosikymenten ajan. 

Hevosen vuonna nuo muutokset tulevat vauhdilla. 

Kyytiin on hypättävä nopeasti tai jäätävä suosiolla sivusta katsojaksi. 

Välimuotoja ei juuri ole tarjolla.

Vuoden ensimmäisenä päivänä luottamus, hevonen kantaa ja ohjaa.

Omin askelin. Eemil ja hevosensa Vilauksen Tyttö <3

Hyvää Joulua ja Onnea uudelle vuodella 2014!

Kiitos kuluneesta vuodesta 2013 kaikille yhteistyökumppaneille ja meidän ihanille asiakkaille/oppilaille!

Uusi vuosi 2014 tuokoot paljon onnea ja oppia kaikille.

Rauhallista ja riemurikasta Joulun aikaa kaikille <3



Tässä tunnelmaa kuvina Kopotin pikkujoulu harjoituskisoista 14.12.2013 :)

...Tästä on hyvä jatkaa <3 Anna.

THINK!

Hyppysellinen lisää rohkeutta, omaa ääntä ja luovuutta. Nyt ymmärrän ensimmäistä kertaa elämässäni todella, miksi hakeudumme tiettyjen ihmisten kanssa olemaan. Joissakin ihmisissä on sinua voimaannuttavia energioita, jonkun ihmisen läsnäolosta voit saada niin paljon itseluottamusta, että lopetat yrtittämästä ja vain olet ja se mitä saat on upeampaa, rikkaampaa, kuin se mitä yrität tehden saada. Eilen illalla, kun ajoin töistä kotiin, saatoin ajatella vain, että kuinka samaa aikaa voi olla köyhä ja rikas ja sitä toisenlaista rikkautta ei kaivannut siinä hetkessä ollenkaan. (tiedän, että se mahdollistaa sen, että saa olla...)

Ihmislapsi oppimassa.

Hevoslapsi oppimassa.

Tänä aamuna, en meinannut malttaa odottaa, että saan lapsein aamuttoimet ja leikit leikittyä, että pääsen hakemaan yhden tärkeimmistä kirjoistani hyllystä ja kokeilemaan arvalla, mitä sen sisältö minulle tänään paljastaisi, minusta.
Tästä kirjasta vielä sen verran, että muistan kuin eilisen päivän, kun olin Katjan luona silloisen hevoseni kanssa kurssilla ja ennen lähtöäni olin käyttänyt tätä teosta käsissäni. Kun menin hyvästelemään Katjan ennen lähtöäni, kysyin olisiko hällä jotain kirjaa minulle myydä ja toivoin mielessäni, että olisipa hänellä juuri sellainen pieni, ohukainen kirja minulle, mahdollisemman vähän tekstiä, paljon kuvia, koska olen mahdottoman malttamaton lukemaan. Katja sanoi " Siellä on yksi kirja, joka sinun kannattaa ostaa" Se oli juuri tämä kirja mitä olin pidellyt kädessäni jo, en aukaissut, en ehtinyt.

Vuosien saatossa, olen kyllä huomannut, kuinka juuri tämä kirja oli se paras mahdollinen ja juuri minulle, ei lukutoukalle sopivassa ulkoasussaan. Pieni, ohut kirja jonka luulin lukevani illassa ja oppivani samalla kaikki salat, kuin taikaiskusta. Todellisuus vuosia myöhemmin on paljastunut ja aina kun otan sen käteeni ei se jätä minua tyhjäksi ja aina sillä on minulle jotain uutta sanottavaa.
Tästä pääsemme siihen, että vähemmän on enemmän, muttei se tee sitä helpommaksi.


"This is just like child learning" Kertoo Ray Hunt kirjassaan Think harmony with horse.
Ensin tulee osata pidellä kynää, ennen kuin voi kirjoittaa nimensä paperille.
En haluaa kääntää seuraavaa omalle äidinkielelleni, koska se menettää paljon tekstin syvyydestä. Haluan jakaa tämän alkuperäisessä muodossaan, itsensä Ray Huntin jäliltä ja samalla kirjoittaa asian vielä kerran myös omaan mieleeni.

I`ve had different people ask me how long it takes to break a horse. Well, I never rode a broke horse but then maybe Im a sorry hand. It seems to me that there is a better way of doing things so that the horse gets more sure. He learns something every day; he has to worry less about it; he gets more confidence in himself and me. It is the learning thing, to me. But as far as "breaking the horse," why, the first time you ride our horse he`ll coast you money. The second time you ride him he`ll hold his own, but the third day he is in a payroll.
These horses can do it; it`s just that simple if you can offer it to the horse. So, it has to come from the rider to the horse. The rider has to make lot of adjustments so that the horse can understand. Whether you are just starting a horse or working with a more advanced horse, a big key to remember is to always prepare ahead of time. In the boldest print of all, remember to THINK. Be aware and alert, visualize what you want. Realize you`re working with a mind. A lot of people think its just the horse., but there is a mind operating that horse. This mind gets him doing things because he wants to do them. Or you teach him to do things he doesn`n like to do but feels he had to do them anyway. Sometimes people try to teach a horse to do something he is not really capable of. It is important to recognize how much a horse can do and how much to ask of him. We need to recognize the smallest try, realize the slightest chance. Many of us don`t know a horse is trying to do something for us until he is already done it.

This is just like child learning. You want a child to write his name when he is going to school-that`s your goal. He is going to write his name as soon as he can. Whether it is the first day or the next month, it doesn`t make any difference. First he had to get ready to write-he has to prepare. It the child has never udes to bencil, he first has to learn to pick it up, what it means to pic it up, what it feels like. Then he gets to scribbling, making lines; then he begins to make a letters of some kind. Later he`ll put the letter together. We don`t expect the child to write his name the first day or two in school. As soon as he learns to sit down in class and listen to the teacher, he is not immediately expected to write his name. But we expect immediate learning from teh horse. We expect him go from kindergarden to eight grade, to high school, and to gollege whitout enough time, preparation, or consideration for this toughts of feelings. We often don`t even get him a learning frame on mind before we begin to train him. We don`t even have him relaxed and confident, where he can sit down in class and just listen. We skip all that preparation because we are so superior, or neglectful, or lazy. Because we haven`t prepared ourselves to recognize the horse`s feelings.

We`ll ride this horse a few times and we`ll kind of get hima to turn around today, and tomorrow he`s got to turn around better, and better the next day-and he`s got to do it. The first thing you know he won`t do it. I`v heard a lot of people say, "My horse was working bretty good yeasterday. One time I had him turning around pretty good but now he won`t." Well, what they have done is that they have overdone. The horse was trying to figure them out, but when the rider wanted more and better without even rewarding the horse for what he`d tried to do, the horse said, "This is the wrong thing to do because I get punished for this." So he quits. He bucks them off, or blows uo, or freeeze up, or rears. Then the rides says, "Oh, gee," and he quits doing what he was doing. The horse is the smart one-he learned to save his life anyway, whether the rider has learned anything from it or not.
So again you must learn to realize the slightest change, the smallest try that a horse make.
You know and he knows you know.
When you feel him start to position himself to turn around or to back up, or whatever, recognize this so you can reward his effort and build on it. Don`t make the horse do all the work. He shouldn`t have to figure you out and learn to get out of your way to get things done. I don`t think anybody should have to get out of anyone`s way in life-a horse or a dog or a anything else. I thikn there`s a way to communicate. We can learn to understund one another if we listen to one another, if we respect one another`s thought`s; we can work on things, figure them out so there doesn`t have to be any hassle in life. And again, we will try to do quite a bit of this with other human beings but we won`t put up much of a try with a horse.
My goal with the horse is for us to someday be in perfect harmony. It`s like a candle light at the end of a long tunnel. It gets brighter and clearer all the time. Even though I realize I will never hold it in my hand, working for this goal is very real and rewarding. Each step along  the way is its own reward.

Uskon että yllä oleva teksti ei jätä ketään kylmäksi ja tekstiin, sen maailmaan on hyvin helppo samaistua ja nyökkäillä lause toisensa perään. Sanat on helppo ymmärtää ja ajatella olevansa aivan samaa mieltä, mutta toteutus käytännössä on sitten aivan eri planeetta. Pitää muistaa, että näiden asioiden opetteluun menee koko elämä, valon voi nähdä kuten Raykin muotoili ja, että jokainen päivä tätä työtä hevosten ja ihmisten kanssa tehden on itsessään jo palkinto, valmis ei ole koskaan.
Kirja Think harmony with horses, hämää simppelillä ulkomuodollaan. Kirjassa on niin paljon tärkeää asiaa ja itselle vaikeita kohdata, että olen käynyt tätä teosta läpi jo useamman vuoden. Lukenut sen kerta toisensa jälkeen, hyppinyt sivuja, ollut malttamaton, antanut sen olla joskun vuodenkin hyllyssä. Tänään minulla tuli tarve ottaa se käteeni ja vain avata jostain ja pohdiksella olisi ajatukseni samassa linjassa kuten viime kerralla, vai olisinko löytänyt tekstin ydintä yhtään syvemmälle. Ymmärrän etten voi pakottaa itseäni oppimaan ja ymmärtämään nopeampaa kuin voin ja tämä kohta kirjasta tuli nyt ymmärrykseeni aivan toisella tapaa, kuin ennen. Maltoin jopa kirjoittaa sen alusta loppuun, eli olen kehittynyt.
"Hiljaa hyvä tulee" Sopii niin ihmiseen, kuin hevosiin.
Vaimenna edes hetkeksi kellon tikitys ja anna ajan kuljettaa, niin ettei se häiritse ja  ol tietoinen sen kanssa kun se tikittää, mihin se vaikuttaa? Kehen? Miksi?

Tänään luulen, että on hyvä päivä ottaa varsa ja opettaa sille uusi asia, vaikkapa vain sellainen jossa se voi katsoa minua, niin ettei sen tarvitse olla muualla, antaa sen löytää minut.

"Susi, koiran vaatteissa"

Vain totuudessa, voi antaa toisellekkin tilaa kasvaa, kukkia, unelman herätä henkiin.
Kun ei pelkää, että itse lakastuu jos vieressä kukoistaa. Voi oman unelmansa sisällä antaa toisillekkin tilaa rakentaa haaveistaan totta. Vähän "potkaista takapuolelle", samalla lailla kun on itsekkin saanut välillä monoa, että uskaltaa kertoa kuka on, mistä tulee ja minne haluaa mennä.
Tänä syksynä on monta samanlaista hetkeä tullut kohdalleni, jossa olen saanut olla onnekas ja antaa tilaa, mahdollisuutta jollekkin ihanalle ihmiselle kasvaa oman asiansa äärellä.

"Turva, Luottamus" Eilen 8.12 vietettiin "Stand by me" Taidenäyttelyn avajaiset.

Leenu, oman unelmansa ja suuren askelman tunnelmissa. 

Ei se ole minulta poissa, päinvastoin saan itse kaksinkerroin, kun näen ympärilläni kehitystä, uskallusta, itselleen antamista työssään, harrastuksessaan, elämässä.
Jos joku haaveilee samasta työstä kuin minä, tulen iloiseksi ja haluan auttaa, tukea ja antaa oman panokseni rohkeuden tiellä. Halu antaa takaisin, kaikesta siitä mitä olen saanut ja minulle on annettu.
En mieti, että entä jos minua ei sitten tarvitakkaan. Minä ajattelen niin, että hyvä opettaja ja kouluttaja tekee itsensä tarpeettomaksi. Minä olen valinnut ajatuksen, jonka sisällä ohjaan ihmisen ja hevosen olemaan riippumattomia minusta. Kovan paikan tullessa olen kuitenkin aina käytettävissä ja varmasti apuun juoksemassa..no ainakin kävelemässä.

Minulta voi ostaa vain apua kehittyäkseen itse, ei illuusioita, harhoja, vääristymiä. Ihmisen tulee itse oppia näkemään ja kuulemaan hevosensa niin, että voi olla tukena itse ja rakentaa omilla kertyneillä taidoillansa hevosensa ja suhteen siihen. Minä en tee valmista, annan ohjeistuksen, opastan ottaamaan oikean otteen ja siitä otteesta sinä joko löydät itsesi ja hevosesi tai et. Minä olen vastuussa vain siitä, että olen siinä hetkessä kokonaisena läsnä sille joka sitä tarvitsee, pyytää, haluaa.

Haluan antaa jokaselle kohtaamalleni ihmiselle saman mahdollisuuden, kuin itse olen saanut ja saan. Oppia, oivaltaa ja ymmärtää. Tulla itseksi, päästä sellaiseen harmooniseen tilaan, jossa minä riitän ja silti saavutan asioita. On tärkeää, että antaa itselleen sellaisia asioita, jotka ovat hyväksi itselleen ja näin ollen palvelevat myös ympäristöä. Tarkkaavaisuutta asioiden kulkuun ei kannata unohtaa, mutta sellaiset tarinat joilla ei ole totuuden sisällä kasvua, kannattaa laskea irti. ei pidä kannatella tai ruokkia suita, korvia jotka janoavat tarinaa, jossa voi itse nousta toisten yläpuolelle. Tulee erottaa ihmisen oma pienuus tarinoista, joita monesti kuulee ympärillään puhuttavan. Joskus on vaikea olla antamatta tarttumapintaa harhoille, jotka on puettu virheettömiksi. Tahtomattaan ihminen kuljettaa ajatuksissaan, harteillaan toisten pienuutta ja siitä ulos kasvamista, myös omaansa. Löytäessäni sen ihmisen minussa, joka uskaltaa toteuttaa omaa visiotaan, löysin myös tukollisen ikäviä asioita joita se tuo tullessaan. 

Minun unelmani voi olla täydellinen vastakohta jonkun muun haaveisiin ja pyrkimyksiin nähden, annan asioiden tapahtua, enkä jää roikkumaan kuvitelmaan jossa jokaisen tulisi valita ja haluta samaa.
Ja uskokaa pois, se on niin että kun itse antaa ja avittaa saa aina tuplasti takaisin. Se hankala puoli tässä universumin annissa on, että sekä hyvässä, että siinä toisessakin.
Kyllä sitä toisinaan saa itsensä kiinni oman egonsa, ylpeyden, haamujen ja harhojen ääreltä, onni on se, että on alkanut tunnistamaan sen itsessään. Tämä on antanut luvan myös sulkea korvat minun sellaisista asioista, jotka ovat hengelleni haitallisia. Minun ei tarvitse kantaa myöskään toisten kantamuksia, vaikka niitä kuinka yrittettäisiin saada päälleni toisinaan. Joskus negatiiviset, mieltä pahoittavat, harmaat, mustat asiat tulevat ovista sisään, kuin susi koiran vaatteissa.



Isoista ikkunoista on helppo tulla, nähdä, arvostella.
Näin unen, jossa talossani oli lattiasta kattoon olevat suuren ikkunat.
Susi yritti tulla sisälle taloon, koirieni seassa.
En pelännyt sutta, se vakuutti, että on kuin koira, aikeissaankin.
Havahduin tämän unen viestiin muutama päivä sitten.
Raamatussa ei kerrottu koirista, vaan lampaiden joukossa tuli susi, sieltä uneni tarina oli tuttu. 

"He tulevat luoksenne lampaiden vaatteissa, mutta sisältä he ovat raatelevia susia."


Olen laskenut itseni alttiiksi, isoine ikkunoineni kaikelle kansalle. On vaikea välillä rajata työnsä omasta henkilökuvastaan, koska minä olen työni. Teen työtä joka on erittäin henkilökohtaista, siksi palautteen saaminen siitä on tärkeää, hyödyllistä, mutta myös rankkaa toisinaan. 

Asiat alkavat helposti riidellä, ihmisten omien tottumusten ja mieltymysten keskellä. Kun toinen on toista mieltä, kuin toinen. Toisen mielestä tapa jolla toinen tekee on väärä, räikeä, huono, vai voisiko se ollakkin vain erilainen? Erilainen, ei väärä, ei huonompi tai  vähempi arvostettu. Ympäri pyöreästi voidaan puhua, että "On monta tietä, saman asian äärelle" Mutta onko näin todella, vai onko se uskottelua, jottei syntyisi väittelyä, vähättelyä, riitaa. 
Toinen haluaa tehdä kaiken itse, sillä tavalla on helppo nostaa ja pitää itsensä muiden yläpuolella. Se on sellainen paikka josta voi ostaa illuusion, ruokkia omaa ja toisen harhaa ja olla täysin tyytyväinen aina hetken rahan vaihdon jälkeen. Toisaalla on ihminen joka jakaa oman oppinsa hetket, saattaen sillä itsensä alttiiksi myös susille. 

Sitten on myös olemassa meitä, jotka todella haluaa jakaa tietonsa vain sinulle joka olet aidosti rakentamassa itseäsi oman elämäsi osaajaksi. Meitä jotka olemme jo hyvässä matkassa omaan henkiseen kasvuun, voi olla toisinaan vaikea ymmärtää ja sanat jotka lausutaan tänään ääneen, voi kuulla ehkä vasta vuosien päästä. Pitää muistaa, ettei kaikkea tarvitse heti osata, ei missään elämän muodossa ja muodottomuudessa.
Minäkin annoin itselleni aikaa, teen lujasti töitä ja olen oppinut että saan vaivattomasti jalkani takaisin omille sijoilleen, mikäli joku niitä heilauttaa. Joskus pitää myös huomata, että itse heiluttaa ja antaa oman paikkansa viedyksi.

Tänään Annan päivänä voin kertoa, että olen myös huutanut itselleni armoa, kuten nimenikin hepreaksi käännetään. Armon huutamisen aika on onneksi ohi ja nyt on aika omalle elämälle, elää sitä todeksi juuri sellaisena kuin itse haluaa.
Opettaa ja ohjata omalla näkemysellään ja kutsumuksella.
Tehdä työtä henkilökohtaisesti ja antaa sen rikastuttaa myös toisia tiedon janoisia. 
Antaa mahdollisuus vieressä olijalle, tunnistaa ja päättää itse päästääkö ovesta sisään suden, koiran.

 

Tunnelmallista Joulun odotusta

-AP-